USA 2011. Käsikirjoitus ja ohjaus: Andrew Niccol. Tuotanto: Marc Abraham, Eric Newman, Andrew Niccol. Kuvaus: Roger Deakins. Leikkaus: Zach Staenberg. Pääosissa: Justin Timberlake, Amanda Seyfried, Cillian Murphy, Vincent Kartheiser, Alex Pettyfer, Shyloh Oostwald, Johnny Galecki. Kesto: 109 min.
Kuinka parhaiten käyttää kallisarvoiset hetket, jotka meille on annettu? Entä miten elää ihminen, joka tietää että jokainen hetki voi olla hänen viimeisensä?
Andrew Niccolin (Gattaca, Lord of War) käsikirjoittamassa ja ohjaamassa scifi-trillerissä pelataan aikaa, ollaan ajan hermolla ja annetaan ajan näyttää. Vaikka filosofinen tematiikka on kiinnostava, mistään ajattomasta taideteoksesta ei ole kyse; sen verran keskinkertainen on toteutus. Ajatukset hukkuvat toiminnan alle.
In Time sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmiset lakkaavat vanhenemasta täytettyään 25 vuotta ja joutuvat sitten hankkimaan itselleen lisää elinaikaa minuutti minuutilta. Äitinsä kanssa elävää tehdastyöläistä Will Salasia (Justin Timberlake) syytetään perusteettomasti murhasta, ja hänen täytyy keksiä tapa kaataa järjestelmä. Aika on kirjaimellisesti rahaa ja rikkaat voivat elää ikuisesti, kun taas ghettojen köyhät joutuvat kerjäämään, lainaamaan ja varastamaan minuutteja selvitäkseen hengissä seuraavaan päivään.
Eriarvoisiin vyöhykkeisiin jaetussa maailmassa tarkimmin vartioidulla alueella asustaa rikas tyttörukka Sylvia (Amanda Seyfried), johon varaton sankarimme luonnollisesti iskee silmänsä. Liittoa vastustaa Sylvian ilkeä pohattaisä (Mad Menistä tuttu Vincent Kartheiser), jolla on aikaa kuin roskaa ja joka siksi kontrolloi kaikkia muita.
Toisaalta elokuvan dystopia-asetelma mahdollistaa nokkelan kritiikin aikamme ilmiöitä kuten nuoruudenpalvontaa, luokkayhteiskuntaa ja jatkuvaa kiirettä kohtaan. Toisaalta In Time perustaa houkutusarvonsa pitkälti juuri näyttelijöidensä nuoruuteen ja kauneuteen; yhtään vanhaa tahi rumaa ei rainaan mahdu.
Ei toki tarvitsekaan. Mutta jostain syystä ulkoisesti 25-vuotiaina pysyvien mieshahmojen kehittelyyn ja ohjaukseen on uhrattu enemmän energiaa kuin toisen sukupuolen: elokuvan naishahmot vaikuttavat muovinukeilta ja hymyilevätkin kuin robotit.
Jos persoonallinen Amanda Seyfried (Mamma Mia!) saisi tehdä muutakin kuin räpsytellä suuria silmiään ja kipsutella rikollisen korkeissa koroissa, hänessä olisi vastusta vakuuttavaa näyttelijänuraa luovalle Timberlakelle. Nyt pääparin kemia jää haaleaksi, kuten lopulta koko ulkoisesti näyttävä ryminä.
Teksti: Tuuve Aro