Suomi, 2000. Ohjaus: Lauri Törhönen. Käsikirjoitus Laila Hietamiehen romaanin ja Pekka Parikan siitä tekemän sovituksen pohjalta: Lauri Törhönen. Kuvaus: Robert Nordström. Leikkaus: Tuula Mehtonen. Tuotanto: Jörn Donner. Pääosissa: Mats Långbacka, Jonna Järnefelt, Carl-Kristian Rundman, Sari Puumalainen. Kesto: 103 min.
Pekka Parikan oli tarkoitus ohjata elokuva Laila Hietamiehen romaanista Hylätyt talot, autiot pihat. Parikan kuoltua projekti oli pitkään jäissä, kunnes tuottaja Jörn Donner alkoi etsiä teokselle uutta ohjaajaa, jollaiseksi sitten löytyi Lauri Törhönen. Teoksen nimen mukaisesti tarinassa on kysymys ihmisistä, jotka joutuvat jättämään kotinsa Karjalassa ja lähtemään evakkoon sodan alta. Kun Viipuri menetettiin vuonna 1944, samalla kotinsa menetti lähes puoli miljoonaa suomalaista. Moniin tämä kohtalo on jättänyt pysyvän trauman ja surun, jonka Hietamies kirjoitti romaaniksi ja jonka Törhönen on nyt muuttanut elokuvaksi. Sotaelokuvia on parin viime vuoden aikana tehty ahkerasti niin meillä kuin Yhdysvalloissakin. Vuosi sitten valmistunut Olli Saarelan Rukajärven tie oli täysiverinen kuvaus sodasta ja sen vaikutuksista miesjoukkoon etulinjojen takana. Taru Mäkelä keskittyi Pikkusisaressaan kertomaan naisista ja heidän kokemuksistaan sota-ajan Suomessa. Törhösen näkökulma sotaan on tasapuolisesti sekä miesten että naisten. Tuntuu kuitenkin siltä kuin elokuva raapaisisi vain hätiköidysti pintaa kuvatessaan kannakselaisen Suontaan kylän rintamalle lähteneistä miehistä ja kodeistaan häädetyistä naisista, ihmisistä, jotka kaikki menettävät paljon. Elokuva kuvattiin 37 päivässä - liekö keskeneräisen vaikutelman yhtenä syynä yksinkertaisesti hätäisyys? Elokuvan, joka valmistuu sotaelokuvien buumissa, edellyttäisi myös tuovan kerronnallisesti ja sisällöllisesti aiheeseen jotakin uutta ja omaa. Tätä Törhösen elokuva ei tee.
Törhönen kuvaa itse sotaa varsin vähän pyrkien tuomaan sodan kauhuja esille yksilöiden kautta. Yksilötaso onkin koskettavin tapa nostaa esille sotaan kytkeytyviä tunteita, uskoa toivoa, epätoivoa, surua ja pelkoa. Hylättyjen talojen yksilöt eivät kuitenkaan saa tilaa tunteidensa tulkitsemiselle vaan jäävät pintapuolisiksi ja etäisiksi. Syitä voi etsiä myös osajaosta. Kahteen keskeiseen miesrooliin ohjaaja on valinnut Mats Långbackan ja Carl-Kristian Rundmanin, komeat ja osaavat suomenruotsalaiset näyttelijät, joita on kuitenkin kovin vaikea mieltää karjalaisiksi. Karismastaan huolimatta miesten henkilöhahmoista jää puuttumaan syvyys. Myös Jonna Järnefelt raskaana olevana Marttana, jonka mies lähtee sotaan hääpäivänä, tuntuu olevan roolinsa kanssa eksyksissä. Vakuuttavimman työn tekee Sari Puumalainen Helmi Elisana, nuorena leskenä, joka kokee ja menettää lyhyessä ajassa kohtuuttoman paljon.