USA, 1997. Ohjaus: Gore Verbinski. Käsikirjoitus: Adam Rifkin. Kuvaus: Phedon Papamichael. Leikkaus: Graig Wood. Tuotanto: Alan Riche, Tony Ludwig, Bruce Cohen. Pääosissa: Nathan Lane, Lee Evans, Vicki Lewis, Christopher Walken. Kesto: 99 min.
Veljekset Ernie ja Lars perivät isältään vajaan laatikollisen sikaareja, keramiikkamunan, narutehtaan ja lahon kartanon. Talorähjä osoittautuu arkkitehtonisesti hurjan arvokkaaksi, restaurointia vailla olevaksi kultakaivokseksi. Ison ongelman muodostaa rakennuksessa majaileva pieni hiiri, jota ei millään meinata saada listityksi. Steven Spielbergin Dream Works -yhtiön tuottama Slapstick-komedia rakentuu kokonaan hiirijahdin ympärille. Sinnikkään, kekseliään ja ilkikurisen hiiren perässä ruvetaan juoksemaan yhä järeämmin asein.
Brittikoomikot Nathan Lane ja Lee Evans ovat kuin Ohukaisen ja Paksukaisen vaisut varjot. Esikuvakaksikon tunarointeihin verrattuna Lanen ja Evansin törmäilyistä lähtee ainakin rutkasti enemmän ääntä. Äänten voimistuessa myös ilmeet ja eleet unohtuvat. Mekkalasta tulee pääasia, vaikka Nathan Lane ehtiikin muutaman kerran vilautella hupaisia ilmeitään. Temppuilun toteuttamiseen on valjastettu kaikki mahdollinen tekniikka. Meluisasti kuljetaan yhdestä katastrofista ja kaaoksesta toiseen. Syntyy järjetöntä tuhoa. Tuhoutumattomalta vaikuttaa ainoastaan pieni hiiri.
Hiirijahdin puitteet ovat goottisen synkät. Lavastus onnistuu ylläpitämään menneen maailman rapistunutta ja samalla hiukan uhkaavaa tunnelmaa. Elokuvan parasta antia ovat alkutekstit ja niiden alla liikkuvat, match cuteilla oivallisesti toisiinsa liitetyt kuvat. Lavastusta lukuunottamatta loppu sujuukin kehnommin.
Christopher Walkenilla on hiiren jälkeen elokuvan paras rooli. Hän näyttelee vinksahtanutta tuholaiseksperttiä, jonka lähes ylivoimaiset taidot eivät riitä pirullisen kiusanhengen nitistämiseen. Samaa suloista hiirtä näyttelee yhteensä 60 koulutettua otusta, joiden suorituksia on avustettu mekaanisilla hiirinukeilla ja tietokonegrafiikalla. Hiirestä ei kuitenkaan ole elokuvan selkärangaksi.
Hiiri-elokuvan ongelma on sama kuin Flubberin, ja valitettavasti myös niin monien muiden lastenelokuvien: kiihkeätempoinen kohellus syö tarinan. Elokuvan ulkoisiin aineksiin on kuitenkin satsattu tavallista enemmän. Jo pelkästään lavasteiden vuoksi uskalsin toivoa rikkaampaa tarinointia. Koko perheen elokuvien kategoriaan lukeutuva Hiiri jota ei saatu hengiltä, toistaa samoja puhkikuluneita teemoja: perhearvoja, luottamuksen merkitystä, lupauksen voimaa, kulkemista vastoinkäymisten kautta voittoon ja sitä rataa. Luonnollisesti loppu hyvin, kaikki hyvin. Hiirenkin kannalta.