Suomi-Saksa, 1999. Ohjaus: Mika Kaurismäki. Käsikirjoitus: Paul CharlesBailly, Mika Kaurismäki. Kuvaus: Timo Salminen. Leikkaus: Inge Behrens. Tuotanto: Mariette Rissenbeek. Pääosissa: Marie Zielcke, Kai Wiesinger. Kesto: 90 min.
Roadmovie tuntuu olevan molemmille Kaurismäen veljeksille luonteva lajityyppi. Mika Kaurismäki on tuottelias ohjaaja, sillä vasta viime elokuussa tuli ensi-iltaan L.A. Without a Map, tarina nuoresta hautausurakoitsijasta, joka matkustaa naisen perässä Skotlannista Kaliforniaan ja kohtaa unelmakaupunki Hollywoodin nurjat puolet. Highway Societyssa tien päällä hämärähommissa ja vasten tahtoaan, on autoromuttamoa pyörittävä Jack Bogart (Kai Wiesinger). Highway Societyssäkin kuvioita sotkee nainen: nuori, kaunis ja rikas mutta onneton Elisabeth (Marie Zielcke), joka tarrautuu kiinni Jackiin ja seuraa tätä Hampurista Suomeen asti. Eli tässäkin tarinassa on lopulta kysymys rakkaudesta. Parhaillaan Kaurismäki ohjaa Brasiliassa mittavaa tilausdokumenttia maan 500-vuotisesta historiasta.
Elokuvaa voisi uskoa täysverisesti saksalaiseksi tuotannoksi - eikä vain sen vuoksi, että sen kielenä on saksa. Saksalaisen elokuvan kentästä ei valitettavasti ole viime vuosina noussut iloisia yllätyksiä sen enempää draaman kuin komediankaan puolelta, joten saksalainen leima ei tässä tapauksessa ole kovinkaan myönteinen asia. Highway Societyn ongelma on se, etteivät sen tarina eivätkä henkilöhahmot ole erityisen kiinnostavia, vaikka käsikirjoitukseen onkin yritetty lisätä myös vakavampia juonteita ja keinotekoista syvyyttä. Asiat menevät monessa mielessä pahasti pieleen, mikä ei kuitenkaan sen enempää liikuta kuin nauratakaan katsojaa. Vahvin humoristinen sävy syntyy tietysti suomalaisesta jäyhyydestä ja kapakkakulttuurista. Muttei sekään kirvoita kuin muutaman nopeasti ohimenevän hymähdyksen.
Leffan kuvaukset alkoivat epäonnisissa merkeissä, kun miespääosanesittäjä vaihtui heti kuvausten alussa. Pikahälytyksellä Jack Bogartin rooliin saatiin Saksan niminäyttelijöiden kaartiin lukeutuva Kai Wiesinger, joka osoittautuu elokuvassa todelliseksi hurmuriksi. Wiesinger on näytellyt mm. Joseph Vilsmaierin nostalgiaa uhkuvassa elokuvassa Comedian Harmonists. Vilsmaierin elokuva kertoo stemmalauluun erikoistuneesta lauluyhtyeestä, jonka Hitlerin hirmuhallinto lopulta hajottaa. Wiesingeriltä löytyy siis skaalaa.
Akin käsikirjoittama ja Mikan ohjaama Arvottomat kolahti 1980-luvun alussa täysillä. Se poikkesi niin hämmentävän paljon sekä kotimaisesta että ulkomaisesta valtaelokuvasta, ettei se voinut olla kiehtomatta. Luultavasti juuri Arvottomat juurrutti Kaurismäkien elokuviin lakonisen puhetyylin ja niukkuuden estetiikan, joille erityisesti Aki on urallaan omistautunut. Roadmovien luonteeseen kuuluvat toki henkilöhahmojen irrallisuus ja hämmennys ja se, etteivät asiat suju suunnitelmien mukaan. Joskus päähenkilö muuttuu ja löytää matkan aikana itsensä. Toisinaan matkat eivät pääty koskaan - eikä niillä aina ole mitään päämäärää. Itsekin jatkuvasti maailmaa kiertävä, nykyisin osan vuodesta Brasiliassa asuva Mika Kaurismäki, pitää uhkarohkeista rakkaustarinoista. L.A.without a Mapin ja Highway Societyn jälkeen voi todeta hänen alkaneen tykästyä myös onnellisiin loppuihin. Anarkistisimman ja päättömimmän roadmovien titteliä kantaa kuitenkin yhä Akin ohjaama Calamari Unioni, 14 Frank-nimisen miehen tuskainen vaellus Kalliosta Eiraan, ja lopulta soutuveneella Viroon.
Highway Society on saksalaisten näyttelijöiden elokuva, jossa suomalaiset vilahtavat lähinnä humoristisina statisteina. Saksalaiset pikkurikolliset törmäävät Suomessa mm. kansan syvien rivien mieliharrastukseen, karaokeen. Lännenelokuviin mieltynyt Mika Kaurismäki on elokuvissaan muuttanut länkkäreiden lonely riderin moderniksi lainsuojattomaksi, taistelijaksi, joka ei aina välttämättä kamppaile henkensä tai suurten rahojen puolesta vaan vaikkapa vain saadakseen rakastamansa naisen itselleen. Eivätkä hänen sankarinsa välttämättä löydä matkallaan elämän tarkoitusta. Harmillisinta on se, etteivät yksinäisten matkailijoiden kohtalot herätä katsojassa mainittavaa mielenkiintoa.
Teksti: Minna Karila