Saksalaiset toimittajat varoittavat minua etukäteen. Heike Drechsler, yksi kaikkien aikojen parhaista naisyleisurheilijoista, ei mielellään anna haastatteluja. Ja ainakaan sellaisia, joissa kysytään hänen menneisyydestään DDR:ssä, valtiossa, jota ei enää ole.
Eurosportin tv-kommentaattorina Helsingin MM-kisoissa toimiva Drechsler reagoi kuitenkin haastattelupyyntöön hymyillen ja suostuu. Mutta kun sovittu aika koittaa, häntä ei näy missään. Törmään häneen sattumalta myöhemmin samana päivänä, hän pahoittelee tapahtunutta, puhuu herätyskellostaan, koskettaa käsivarttani. Sovimme uuden ajan.
Varttitunti ennen uutta tapaamisaikaa Drechsler soittaa, hän haluaa siirtää haastattelua kuusi tuntia eteenpäin. Kun kuusi tuntia on kulunut, hän soittaa jälleen, tällä kertaa suomalaisesta kännykkänumerosta ja sanoo olevansa jumissa jossakin. Voisimmeko tavata huomenna?
Alan jo epäillä, ettei Drechsler anna haastattelua. Ehkä hänellä on jo liikaa kokemuksia ikävistä kysymyksistä ja ikävistä jutuista, mutta haluan yrittää vielä, sillä Drechsler on niitä ihmisiä, joiden haastattelua kannattaa metsästää. Hän on nähnyt maailmanhistorian mullistuksia aitiopaikalta.
Sauvakävelijä
Seuraavana päivänä Drechsler yllättää minut. Hän on paikalla etuajassa.
Lähietäisyydeltä Drechsler, 40, näyttää täsmälleen samalta kuin muistini tv-kuvissa. Samat pitkät, hoikat jalat, samat vaaleaksi raidoitetut hiukset ja sama vakava, hieman huolestunut katse, aivan kuin hän etsisi kadonnutta osoitetta muttei rohkene kysyä neuvoa.
Aloitamme vaarattomista aiheista. Drechsler kertoo mielellään sauvakävelyä sisältävästä nykyisestä harjoitusohjelmastaan, työstään Eurosportilla, muistoistaan Helsingin 1983 MM-kisoissa, tapaamisestaan Ringa Ropon kanssa ja siitä miksi urheilijoilta ei pidä kysyä, miltä heistä tuntuu.
Drechsler vilkaisee kelloaan. On aika siirtyä niihin kysymyksiin, jotka oikeasti haluan kysyä.
Sillä DDR:n kommunistisessa diktatuurissa maailman parhaisiin pituushyppääjiin kuulunut Drechsler oli myötähyppääjä. Se ei tietenkään ole ihmeellistä, niin olivat miljoonat muutkin, ja Drechsler kuului DDR:n etuoikeutettuihin. Hän pääsi matkustamaan ulkomaille ja sai nauttia eduista, joista suurin osa hänen maanmiehistään saattoi vain unelmoida.
Drechsler kuului jopa DDR:n "parlamenttiin" Volkskammeriin ja piti siellä puheita, joiden toveriliturgialle hänen itsensäkin täytyi jälkikäteen hymyillä. Kun Berliinin muuri avautui yhdeksäntenä marraskuuta 1989, Heike Drechsler istui kotonaan imettämässä kahdeksan päivän ikäistä poikaansa Tonia, jonka hankkimiseen hänen oli pitänyt anoa lupaa valtiolta.
- Se mitä näin televisiosta, oli minulle käsittämätöntä. Minun maailmani romahti, Drechsler sanoo.
Isänmaata ei enää ollut, valmentaja menetti työnsä, Drechsler erosi miehestään, harkitsi lopettamista, julkisuudessa puhuttiin dopingista. Lopulta Drechsler päätti näyttää pystyvänsä urheilemaan ilman järjestelmän tukeakin.
Punaiset silmälasit
Samanlaisia tarinoita kertovat lukuisat muutkin DDR:ssä nuoruutensa eläneet. Mutta Heike Drechsleriä on arvosteltu siitä, ettei hän monien mielestä ole tehnyt riittävää pesäeroa DDR:ään, että hän haluaa yhä nähdä DDR:ssä jotain hyvääkin, ettei hän ole tajua miten suuresti hän hyötyi DDR:n järjestelmästä.
- Olin katsonut maailmaa punaisten silmälasien läpi. Äkkiä jouduin ajattelemaan sitä, millaisessa maassa oli asunut, mikä DDR:ssä oli hyvää ja mikä huonoa, Drechsler sanoo.
Mikä DDR:ssä oli hyvää?
- Urheilukoulujärjestelmä. Sen merkitys tajutaan vasta nyt kun sitä ei enää ole.
On tietenkin toinenkin d:llä alkava sana, joka kuului olennaisena D-alkuiseen valtioon. DDR:n dopingia tutkineet Brigitte Berendonk ja Werner Franke nimesivät 1992 ilmestyneessä tutkimuksessaan Drechslerin "harmonisen nuorisodopingin malliesimerkiksi".
Drechsler syytti tutkijoita valheesta ja veti heidät oikeuteen. Berendonkin ja Franken keräämät dokumentit todistivat kuitenkin Drechslerin käyttäneen kiellettyjä aineita. Drechsler hävisi oikeusjutun.
Drechsler ei viime vuoteen asti jatkuneella urallaan koskaan jäänyt kiinni dopingtestissä. Hän sivusi ennätystään vielä yhdistyneen Saksan aikana ja vaikka hänen tulostasonsa sen jälkeen hiljalleen laski, se riitti yhä maailman kärkeen.
- Huonointa DDR:ssä oli doping. Lännessä meno oli sama, mutta lännessä asioita ei dokumentoitu samalla tavalla, Drechsler sanoo.
Drechsler ei enää katso minuun, vaan tuijottaa kaukaisuuteen pienoinen kiihtymyksen puna poskipäillään.
- Valtio käytti meitä hyväkseen.
Taitaa olla sittenkin niin, että vanha myötähyppääjä on tehnyt pisimmän loikkansa.
(MTV3-STT)