Hodejegerna, Norja 2011. Ohjaus: Morten Tyldum. Käsikirjoitus Jo Nesbon Kukkulan kuningas -romaanin pohjalta: Jo Nesbo, Lars Gudmestad, Ulf Ryberg. Kuvaus: John Andreas Andersen. Leikkaus: Vidar Flataukan. Musiikki: Trond Bjerknes, Jeppe Kaas. Tuotanto: Asle Vatn, Marianne Gray. Pääosissa: Aksel Hennie, Nikolaj Coster-Waldau, Synnöve Macody Lund. Kesto: 102 min.
Jo Nesbo on kirjoittanut lukuisia rikosromaaneja oman menneisyytensä kanssa painiskelevasta poliisitarkastaja Harry Holesta. Kukkulan kuningas, johon Headhunters pohjautuu, on Nesbon irtiotto Holesta. Tarina on vimmainen takaa-ajo, kertomus kostosta, petoksesta, sairaasta kunnianhimosta ja vähän rakkaudestakin.
Kykyjenmetsästäjä Roger Brownin (Aksel Hennie) pientä kokoa kompensoivat menestys työelämässä, kaunis ja älykäs vaimo (Synnöve Macody Lund) ja hulppea elämäntyyli. Päivätyönsä ohella hän kuutamokeikkailee taidevarkaana, jotta pystyisi pitämään luksuselintasoaan yllä. Etsiessään ihmisiä eri tehtäviin Brownin vaistoa pidetään erehtymättömänä.
Vaimonsa gallerian näyttelyavajaisissa hän tapaa Clas Greven (Nikolaj Coster-Waldau), entisen eliittisotilaan ja elektroniikkayrityksen pomon, täydellisen miehen GPS-firma Pathfinderin johtajaksi. Greve sattuu myös omistamaan Rubensin maalauksen – eikä Brown voi vastustaa kiusausta. Ryöstökeikka Greven taloon muuttuu pitkäksi, kivuliaaksi ja veriseksi pakomatkaksi. Roger löytää itsensä tilanteesta, jossa hän ei uskalla luottaa keneenkään, ei edes omaan vaimoonsa. Komea tappokone Greve haluaa Rogerin ei elävänä vaan kuolleena.
Headhuntersissa veri roiskuu, pyssyt laulavat, koirat purevat ja ihmisiä murskaantuu autokolarissa hahmottomaksi lihamössöksi. Tämä kaikki on osa kirjan tarinaa, mutta sen näkeminen valkokankaalla on huomattavan paljon epämiellyttävämpää kuin saman asian lukeminen. Kuvalla on todistettavasti voimaa. Minulle olisi riittänyt se, että osa verenvuodatusta olisi tapahtunut kuvan ulkopuolella, sillä Headhuntersin raakojen tapahtumien taustalla ei yleensä soi tunteita etäännyttävä musiikki.
Monet vähäpätöisiltä vaikuttavat yksityiskohdat osoittautuvat aina lopulta merkityksellisiksi. Tarinan logiikka on aukoton. Kaiken perustana on tietysti Nesbon taitavasti rakentama petosten verkko, jonka Morten Tyldum on ohjannut tyylikkäästi.
Norjalainen maaseutu näyttää Headhuntersissa loputtoman märältä ja harmaalta. Emme näe turistikuvia ihmisistä vaeltelemassa vuonojen äärellä. Kuvaus on yhtä harkitun viileää kuin sen päähenkilökin. Jotkut saattaisivat antaa hysterialle valtaa ja hajota, mutta Roger räpiköi eteenpäin läpi pelon ja valtavan henkisen ja fyysisen tuskankin menettämättä koskaan kykyään reagoida nopeasti. Vaikka Roger Brownin toiminnan motiivit ovat itsekkäitä ja turhamaisia, häntä kohtaan tuntee empatiaa, mikä tällaisen tarinan kohdalla onkin välttämätöntä.
Headhuntersista, kuten Stieg Larsson -leffoista, on tietenkin tulossa myös amerikkalainen versio. Miksi norjalainen ei kelpaa? Onko käännöstekstien lukeminen tosiaan ylivoimaista? Niin, ja tarvitsevathan amerikkalaiset myös ne omat tutut filmitähtensä. Luultavasti ulkohuussikohtausta ja paskaan hautautumista ei amerikkalaisessa elokuvassa nähdä, ei ainakaan yhtä inhorealistisesti kuin Tyldumin elokuvassa.
Teksti: Minna Karila