USA, 2008. Ohjaus: Peter Berg. Käsikirjoitus: Vince Gilligan, Vy Vincent Ngo. Kuvaus: Tobias A. Schliessler. Leikkaus: Colby Parker Jr, Paul Rubell. Musiikki: John Powell. Tuotanto: Akiva Goldsman, Michael Mann, Will Smith. Pääosissa: Will Smith, Charlize Theron, Jason Bateman. Kesto: 93 min. Levittäjä: Buena Vista.
Yhdysvalloissa uskotaan lujasti supersankaruuden imuun. Will Smithin näyttelemä Hancock ei käy läpi muodonmuutosta nynneröstä ihmiskunnan pelastajaksi. Hancock on viinaa litkivä, kaduilla lojuva retku, jonka uroteoilla on tapana poikia sivutuotteena valtaisaa tuhoa.
Kun hän eräänä päivänä pelastaa pulasta pr-pomo Ray Embreyn (Jason Bateman), tämä ryhtyy vastapalvelukseksi kiillottamaan Hancockin ryvettynyttä julkisuuskuvaa, vaikka vaimon mielestä tyyppi on toivoton tapaus.
Kuten supersankarit yleensä, myös Hancock on luodinkestävä, Supermanin tavoin taivasta halkova yli-ihminen. Komedialle on mainio lähtökohta sankari, jolla on asennevamma ja niskassaan kansalaisten epäluottamus.
Puolivälissä elokuvan sävy vaihtuu kuitenkin yllättäen vakavaksi, jolloin myös liidellään mystiikan maailmassa. Tarinan käännekohta on Rayn vaimoa Marya (Charlize Theron) ja Hancockia yhdistävä menneisyys, joka saattaa olla vaaraksi nykyhetkelle.
Will Smith osaa pisteliään ironian, mutta käsikirjoitus olisi saanut revitellä enemmän päähenkilön tunaroinneilla ja hänen öykkärimäisellä asenteellaan sen sijaan että se keskittyy pohdiskelemaan kuolevaisten ja kuolemattomien maailmojen törmäystä ja suuria filosofisia kysymyksiä.
Mieluummin enemmän säheltävää komediaa ja vähemmän vakavaa tunteilua ja identiteetin puntarointia. On liikaa pyydetty, että kaiken sekoilun jälkeen Hancockiin pitäisi yhtäkkiä suhtautua vakavasti.
Juonen keikauttaminen hölmöilystä tragediaksi korostettuna kuvallisella karheudella ei uudista supersankari-genreä. Hancockin kaaosta kylvävä toiminta on hauskaa muutamina ohi kiitävinä hetkinä. Kalliit stuntit ja erikoistehosteet näyttävät halvoilta tempuilta. Päähenkilön tavoin elokuva on pahasti hukassa etsiessään omaa suuntaansa.
Teksti: Minna Karila