Englanti, 1997. Ohjaus: Kenneth Branagh. Käsikirjoitus Shakespearen näytelmän pohjalta: Kenneth Branagh. Kuvaus: Alex Thomson. Leikkaus: Neil Farrell. Tuotanto: David Barron. Pääosissa: Kenneth Branagh, Kate Winslet, Derek Jacobi, Julie Christie, Nicholas Farrell, Brian Blessed, Charlton Heston, Billy Crystal, Robin Williams. Kesto: 245 min.
Näyttelijä Kenneth Branagh aloitti ohjaamisen vuonna 1988 elokuvalla Henry V. Aloituksen voi näin jälkiviisaana nähdä sinetöineen Branaghin aseman aikamme Shakespeare-tulkkina. Peräti neljän tunnin mittainen Hamlet on hänen kolmas Shakespeare-ohjauksensa. Branaghin ansiota lienee jossain määrin epätrendikkäänä pidetyn klassikkokirjailijan nousu myös muiden nykyohjaajien suosioon. Hamlet on pitkään roikkunut odottelemassa Suomen ensi-iltaansa. Syy viiveelle on ymmärrettävä: kesto on teatterilevitykselle hankala, ja elokuvan yleisö väistämättä marginaalinen. Nykyisin vain muutamiin maahantuonteihin keskittyvä Finnkino tekeekin kulttuuriteon tuodessaan pääsiäiseksi meille komean, virtuoosisilla näyttelijäsuorituksilla pakatun Hamletin.
Elokuva ei modernisoi Hamletia vaan noudattaa sekä tyylillisesti että kielellisesti Shakespearen alkuperäisnäytelmän henkeä. Hyvä niin, sillä vierastan klassikkonäytelmien nykyaikaistamista siten, että henkilöhahmot pannaan puhumaan slangia ja puetaan nahkarotseihin. Branagh ei ole aikaisemmissa ohjauksissaankaan lähtenyt sille tielle. Onneksi. Hamletin tarinassa on muuttunut ainoastaan aikakausi: tapahtumat on siirretty keskiajalta 1800-luvulle. Aikahypyn ansiosta Hamletiin tavallisesti liimattu goottisen tumma yleisilme on kirkastunut valon ja värin ylistykseksi, jonka keskellä Shakespearen teksti tuntuu elinvoimaiselta.
Branaghin tarina on selkeämpi ja sujuvampi kuin yksikään näkemäni Shakespeare-näytelmä. Ehkä juuri sulava, mutta silti yleisön kosiskelua välttelevä kerronta, on näyttö Branaghin kyvykkyydestä. Kaikesta paistaa kunnioitus ja uskollisuus Shakespearea kohtaan. Tarinan juoni on useimmille tuttu. Tanskan prinssi Hamlet janoaa kostoa isänsä murhasta. Murhan takana on Hamletin setä Claudius, joka on perinyt veljeltään valtaistuimen ja nainut tämän vaimon, Hamletin äidin. Isän haamu ilmestyy Hamletille pyytäen häntä kostamaan.
Suurissa ja pienissä rooleissa nähdään joukko tuttuja kasvoja aina Billy Crystalista Charlton Hestoniin. Branagh itse tekee tunnekuohuisen Hamletin roolin. Eleitä ja katseita myöten sielukkaassa tulkinnassa on vain yksi ongelma: Branagh on Hamletiksi liian vanha. Suurella palolla tehty suoritus on kuitenkin niin vangitseva, että Branaghin yli-ikäisyys annettakoon anteeksi. Hyvin monella on mielipide siitä, kuka on se ainoa oikea Hamlet, ja siitä, miten Shakespearea kuuluu tulkita. Kirjailijassa on jotain pyhää. Oma suhteeni Shakespeareen on mutkattoman etäinen. Minun onkin helppo hyväksyä Branaghin kiihkeä, tunnetilasta toiseen ailahteleva Hamlet, koska rasittava tunnetaakka puuttuu. Kate Winslet kukoistaa hauraana Ofeliana. Winslet tuntuu urautuneen esittämään menneiden maailmojen kaunottaria (Järki ja tunteet, Jude, Titanic), joihin hänen olemuksensa kieltämättä sopiikin hyvin. Hulluuteen luisuva Ofelia saattaa olla jopa Winsletin tähänastisista rooleista paras. Vain Hamletin isän haamu on pienoinen tyylirikko sinisine piilolaseineen. Kuoleman uhka haamun alleviivaamana ei oikein toimi.
Mutta onko neljän tunnin mittaisessa Shakespeare-dramassa mitään järkeä, kun moni yli kaksituntinen elokuvakin tuntuu usein turhalta venyttämiseltä? Hamlet yllättäen vain paranee kuluessaan. Yksi maailmankirjallisuuden kuuluisin näytelmä on loistokas elokuva. Loisto ja tilojen avaruus pääsevät laajakankaalla oikeuksiinsa. Hamlet onkin ensimmäinen englantilainen elokuva 25 vuoteen, joka on kuvattu 70 milliselle filmille. Branagh kertoo Hamletin tarinan majesteetillisilla kuvakulmilla, usein sammakkoperspektiivistä. Joukkokohtauksissa kamera liikkuu hitaasti hivellen palatsin uljautta ja pukuloistoa. Ulkoiseen silmäniloon voi keskittyä silloin, kun Shakespeare muuten alkaa puuduttaa.
Branaghin elokuvaansa sovittama kieli on suunnattoman elävää, nokkelaa, runollista ja hauskaa. Kiitos elokuvan kielestä kuuluu myös suomalaiselle kääntäjälle, joka on osannut muuttaa rikkaan, korusanoja rönsyilevän vanhan englannin ymmärrettäväksi suomen kieleksi. Elokuvaohjelmiston kiistatta pisintä elokuvaa kelpaa katsoa, vaikkei Shakespearesta niin kovasti sattuisi pitämäänkään.
Teksti: Minna Karila
Kuvat: Finnkino