Suomi 1998. Ohjaus: Aleksi Mäkelä. Käsikirjoitus: Aleksi Bardy. Tuotanto: Markus Selin. Kuvaus: Pini Hellstedt. Leikkaus: Kauko Lindfors. Lavastus: Risto Karhula. Musiikki: Kalle Chydenius. Pääosissa: Samuli Edelmann, Juha Veijonen, Teemu Lehtilä, Kalevi Haapoja, Sari Havas, Arttu Kapulainen, Eero Aho, Pia Latomäki, Vesa Mäkelä, Kari Väänänen.
Aleksi Mäkelän kolmas pitkä elokuva ammentaa aiheensa pahamaineisten puukkojunkkarien Isontalon ja Rannanjärven paljonlauletusta legendasta. Nykyajan Kauhavalle sijoitetussa tragikomediassa kaksi epäonnista pankkiryöstäjää Jussi Murikka (Edelmann) ja Antti Karhu (Veijonen) karauttavat avokaarallaan kotikylille vankilareissun jälkeen perimään sitä mikä heidän on ja panemaan asiat entistä hullummalle mallille.
Puukkoa lyödään pöytään, latoa poltetaan ja muutenkin muistoja verestetään isoisä Karhun (Haapoja) viinanhöyryisellä avustuksella. Kolmas pankkiryöstäjä, jota aikoinaan ei ilmiannettu, on nyt kylän nimismies Heikki (Lehtilä), joka huonolla menestyksellä koettaa saattaa isoiksi levähtäneitä koltiaisia kaidalle polulle. Tarina on takauma, joka muodostuu Heikin vaimolleen (Kaitue) tunnustamista muistoista, mikä rakenteena toimii hieman kömpelösti.
Puhtaalla toiminnanryskeellä Romanovin kivissä aloittanut Mäkelä osoitti jo Esa ja Vesa -komediassaan kykenevänsä myös huomattavasti syvempään otteeseen, ja Häjyt on taas piirun verran vakavammin otettava teos niin tematiikaltaan kuin henkilökuviltaan. Sävy vaihtelee sujuvasti autonromutushuumorista itkunvakavaan elämänanalyysiin, ja vaikka ohjaaja on selkeästi paremmin kotonaan edellisessä, eivät tosipaikatkaan häneltä luisu hyppysistä. Parhaimmillaan Häjyt on vivahteikasta ja oivaltavaa yksilö- ja yhteisökuvausta hienojen näyttelijöiden varassa, ja heikoimmillaan hieman töksähtelevää ja päälleliimattua mukafilosofiaa.
Samuli Edelmann on maukas jästipäisenä mutta karismaattisena Jussina, joskaan suoritus ei painavuudessaan ehkä ole verrattavissa hänen kunnioitettaviin fyysisiin mittoihinsa. Jussi, jota sivilisaatio on aina hylkinyt ja tytöt himoinneet, kaivaa leukullaan omaa hautaansa väistellen tarjottuja parannusmahdollisuuksia uutterasti, kun taas maltillisempi kaippari hieman jarruttelee menoa. Juha Veijonen on vakuuttava lojaaliuttaan testaavana, ristiriitaisena Anttina.
Perusveri kummallakin kollilla kiehuu sellaisella pohojalaisella kuumuudella, että haudoistaan isät ylpeinä katsovat poikiaan. Suhteet niin virkavaltaan, naisiin kuin muihinkin lähimpiin ovat ennen pitkää umpisolmussa, eikä viikatemiehen pitkä varjo tunnu väistyvän antisankarien yltä. Miehisen uhman ja verenperinnön varjolla toteutettujen tolkuttomuuksien seuraukset osuvat kipeimmin tietysti viattomiin sivullisiin, eikä tuhon hurmeiselle kierteelle näy loppua.
Nainen on Häjyissä ennen kaikkea sopivaista käytöstä seuraava palkinto, kaunis kiitos joka seisoo lopussa vain jos ajoissa antaa leukun laskea. Tällaisiksi eivät muodostu Jussin tiuskea nuoruudenrakastettu Sisko (Havas) tai uskoon sekä Anttiin hurahtanut hyveellinen Paula (Latomäki) - palkinnon on saanut nimismies-Heikki kauniissa Katariina Kaitueessa, joka vaimon roolissaan auliisti kuuntelee miehen tuntoja helsinkiläisen luksusasunnon parvekkeella.
Koomisia piirteitä elokuvaan tuovat Kalevi Haapoja pirtua putputtelevana, tervaskantomaisena isoisä Karhuna sekä Eero Aho Siskon täydellisen tomppelina aviomiehenä, jonka kasvoluusto remontoidaan elokuvan mittaan aika monta kertaa. Kari Väänänen hoitaa tutun suvereenisti pienen roolinsa pottumaisena poliisikomisario Törnqvistinä.
Seesteisissä Pohjanmaan maisemissa liikkuva Häjyt on ennalta-arvattavuudestaan ja lievästä kliseisyydestään huolimatta varsin näyttävä saavutus, yhtaikaa riemukas ja surumielinen hatunnosto pohjalaisen miehen tielle, peräänantamattomalle hurmiolle ja turmiolle.
Teksti: Tuuve Aro