(Dear John) USA 2010. Ohjaus: Lasse Hallström. Käsikirjoitus: Jamie Linden, Nicholas Sparksin romaanin pohjalta. Tuotanto: Marty Bowen, Wyck Godfrey. Kuvaus: Terry Stacey. Leikkaus: Kristina Boden. Pääosissa: Channing Tatum, Amanda Seyfried, Richard Jenkins, Henry Thomas, D.J. Cotrona, Cullen Moss, David Andrews. Kesto: 109 min.
Amerikkalaistunut ruotsalaisohjaaja Lasse Hallström on erikoistunut kipeisiin ihmissuhdekuvauksiin ja ohjannut niitä pitkän liudan. Muutamat varhemmat työt kohoavat ylitse muiden, kuten loistavat Elämäni koirana (1985) ja Gilbert Grape (1993). Vanhemmiten Hallströmin terä on tylsynyt. Hän suoltaa yhä hyvin näyteltyjä tasalaatudraamoja, mutta niistä on tullut entistä sentimentaalisempia ja vähemmän kipeitä.
Katsojan pää tulee kyllä kipeäksi Haikein terveisin -plörinän äärellä. Nicholas Sparksin romaaniin perustuvassa elokuvassa on sympaattisiakin elementtejä, mutta enimmäkseen tahatonta vaivaannusta. Se on Romanttinen Sotadraama isoilla kirjaimilla ja rautalangalla: kuitenkin romantiikka tuntuu sliipatulta, sota kliseiseltä ja draama... no sitä ei oikein ole.
Vuosituhannen vaihteessa komea yksinäinen susi John Tyree (uusi kasvo Channing Tatum) ihastuu söpöön perhetyttöön lomaillessaan armeijasta etelävaltiolaisella kotiseudullaan. Savannah (Mamma Mia!n Amanda Seyfried) on paitsi nätti myös hyvä ihminen, joka haluaa perustaa autistisille lapsille heppatilan. Lisäksi hän laulaa ja soittaa kitaraa Johnille, joka puolestaan raataa rankkoja raksahommia ja osaa jopa tehdä oman tulen.
Autismi yhdistää, sillä nuorukaisen kolikoita keräilevä yksinhuoltajaisä (Richard Jenkins) on sisäänpäin kääntynyt mörkö. Johnin lemmitty taas huolehtii naapurin Timin (E.T:n pääosasta muistettava Henry Thomas) pojasta, joka kärsii samasta syndroomasta. Kaikilla on kumminkin ihanaa ja periamerikkalainen talkoohenki kukkii.
Paha vain Johnin komennus Irakissa venähtää, kun koneet osuvat kaksoistorneihin. Hän viipyy ja haavoittuukin sodassa, etäsuhde jää lentokoneitse tapahtuvan kirjeenvaihdon varaan. Kestääkö rakkaus?
Pääparin hehkuvaa lempeä kuvataan montaasijaksoin, jotka lähestyvät parodiaa. Tunteiden suuruutta kuvailevat popkipaleet siivittävät Johnin ja Savannahin kirmausta rantatyrskyissä, ratsastelua pitkin metsiä ja kiihkeitä hetkiä auringonlaskussa. Kumpikin näyttelee minkä moisissa olosuhteissa kykenee, samoin isää esittävä Jenkins (Mullan alla), joka on aina hyvä.
Autismin lisäksi sivutaan isän ja pojan välistä kompleksista suhdetta, läheisen menetystä ja rakkauden raskautta eri muodoissaan. Ajatukset ja aiheet ovat ihan koskettavia; mutta kun se toteutus. Ehkä Hallströmin pitäisi palata vanhaan kotimaahansa etsimään kadonnutta havupuiden henkeä.
Teksti: Tuuve Aro