Maaliskuussa tulee kuluneeksi 135 vuotta siitä, kun Englannin FA cupin mestaruus ratkaistiin ensimmäisen kerran. Maailman vanhin jalkapallokilpailu on yhä vahvasti voimissaan ja arvostettu. Vettä on toki Thamesissa virrannut vuosien saatossa ja kauden 1872 finaalissa moni asia ei muistuttanut nykyajan jalkapalloilusta.
Toki perusasiat ovat vuosien saatossa pysyneet ennallaan. Maaliskuun 16. päivänä 1872 Kennington Ovalin kentälle juoksi kaksi 11-miehistä joukkuetta ja erotuomari. Vapaapotkuja tai rangaistuspotkuja ei tuolloin kuitenkaan tunnettu ja maalin virkaa toimittivat kaksi pystypuuta – ylärimaa tai maaliverkkoa ei ollut. Kentän rajat oli merkitty, mutta keskiviivaa tai –ympyrää ei. Myöskään vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin elimelliseksi osaksi peliä tulleista vaihtopelaajista ei oltu vielä kuultukaan.
Mutta jalkapalloilusta oli kysymys joka tapauksessa. 2000-päisen yleisön edessä vastakkain iskivät Wanderers ja Royal Engineers. Edellinen oli koottu koulu- ja yliopistopelaajista, jälkimmäinen nimensä mukaisesti armeijan piiristä. Royal Engineers oli ottelussa niukka ennakkosuosikki, mutta kärsi ikävän takaiskun jo kymmenen peliminuutin jälkeen. Luutnantti Cresswell pääsi historiankirjoihin ensimmäisenä dokumentoituna loukkaantuneena pelaajana jalkapalloilussa. Cresswell mursi solisluunsa ja Royal Engineers joutui jatkamaan peliä kymmenellä miehellä.
FA cupin historiaan nimensä kirjoitti Wanderersin Morton Peto Betts, joka vei joukkueensa johtoon ottelussa ja maali jäi lopulta myös ottelun ainoaksi. Englannin jalkapalloliiton sihteerin Charles Adcockin kipparoima joukkue vei näin ensimmäisen FA cupin nimiinsä ja samalla ensimmäisen viidestä voitostaan kilpailussa.
Nykyiset seurat nousuun
FA cupin ensimmäisiä vuosia hallitsivat sittemmin historian kirjoihin hautautuneet joukkueet, kuten ensimmäiset finalistit. Wanderers uusi voittonsa keväällä 1873 ja seuraavan cupin vei nimiinsä Oxford University. Kahdesti finaalin hävinnyt Royal Engineers sai hyvityksensä vuonna 1875 kaadettua Old Etoniansin uusintaottelussa – lajinsa ensimmäisessä – 2-0.
Seuraavat kolme FA cupia vei jälleen Wanderers. 1877 finaalissa pelattiin ensi kertaa jatkoaika, kun Wanderers kukisti Oxford Universityn 2-1. Nimensä FA cupin voittajien listalle kirjasivat vielä Old Etonians kahdesti sekä Clapham Rovers, Old Carthusians ja Blackburn Olympic kerran.
Nykyajan jalkapallokannattajalle osuu silmään kauden 1882 finaali, jonka häviävänä osapuolena oli Blackburn Rovers. Tämä oli sikäli enteellistä, että jalkapalloilu kehittyi vinhaa vauhtia ammattimaisempaan suuntaan ja erikoisseurat alkoivat ajaa ohi perinteisistä koulujen tai työpaikkojen seuroista. Blackburn – Rovers, ei Olympia, veikin FA cupin nimiinsä vuonna 1884 ja tämän jälkeiset voittajat löytyvät kaikki vielä nykyäänkin Englannin liigakartalta.
Itse asiassa myös cupin hävinneet finalistit ovat edelleen kaikki nykyisiä liigaseuroja, mutta vasta kaudesta 1886 alkaen. Sekä keväällä 1884 että vuotta myöhemmin Blackburn löi finaalissa nimittäin Glasgown Queen’s Parkin. Queen’s Park tekikin 1884 omanlaistaan historiaa voittamalla Skotlannin cupin ja sijoittumalla toiseksi FA cupissa. Yksi merkillisyys lisää asiaan on se, että Queen’s Park vei Skotlannin cupin perin helposti, sillä finaalivastustaja Vale of Leven ei ilmaantunut pelipaikalle lainkaan.
Englannin liigan perustaminen vuonna 1888 vakiinnutti lopullisesti asetelman ja siitä lähtien FA cupin voittaja on muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta ollut ylimmän sarjatason seura.
Kohti Wembleyta
Vaikka FA cupin finaali on vuosina 2001-06 pelattu Cardiffiin Millennium Stadiumilla, pidetään finaalin ehdottomana kotina edelleen Wembleyta, jonne loppuottelu on nyt remontin viimein valmistuttua jälleen myös palaamassa. FA cupia ehdittiin kuitenkin pelata yli puoli vuosisataa ennen ensimmäistäkään finaalia Wembleylla.
Historian toinen finaali pelattiin Lillie Bridgella, mutta vuonna 1874 palattiin jälleen Kennington Ovalille, jossa finaali pelattiin aina vuoteen 1892 saakka. Ainoa poikkeus oli kauden 1886 finaalin uusinta, joka pelattiin Racecourse Groundilla Derbyssa.
1893 finaali pelattiin Fallowfieldilla Manchesterissa ja vuotta myöhemmin Evertonissa, kunnes uudeksi pelipaikaksi vakiintui Crystal Palace Lontoossa. Crystal Palacessa pelattiin, muutamia uusintaotteluita lukuun ottamatta, aina ensimmäisen maailmansodan kynnykselle vuoteen 1914 saakka. Vuotta myöhemmin finaali pelattiin Old Traffordilla Manchesterissa, kunnes sota katkaisi pelit ensimmäisen kerran.
Sodan jälkeen FA cupia pelattiin seuraavan kerran vasta kaudella 1919-20 ja kevään 1920 finaali käytiin jälleen Lontoossa, tällä kertaa Stamford Bridgella. Chelsean kotiareena isännöi vielä kahta seuraavaakin finaalia, kunnes viimein keväällä 1923 pelattiin ensi kertaa Wembleylla.
Historiallinen avaus
Uutukainen Wembley – silloin nimeltään Empire Stadium – sai todellisen tulikasteen heti avausottelussaan. Katsomokapasiteetti oli huikeat 127 000, mutta se osoittautui nopeasti liian pieneksi kannattajien tulviessa seuraamaan Boltonin ja West Hamin välistä finaalia. Ennen ottelua katsojat ryntäsivät lehtereille läpi aitojen ja porttien. Virallinen yleisömäärä on edelleen tuo 127 000, mutta todellinen katsojamäärä oli 200 000 – joidenkin arvioiden mukaan huomattavasti ylikin.
Ottelu oli katsomoryntäyksen takia lähellä jopa peruuntua ja pääsi alkamaan lopulta 45 minuuttia myöhässä ratsupoliisin saatua väkijoukon tungettua kentän rajojen ulkopuolelle. Tungos oli kuitenkin niin valtava, että esimerkiksi kulmapotkujen antaminen vaati joka kerta poliisin puuttumista asiaan, jotta kulmapotkun antaja sai edes pari metriä tilaa.
Bolton vei ensimmäistä kertaa FA cupin nimiinsä David Jackin ja J.R. Smithin osumilla, mutta aivan normaalikaavan mukaisesti ottelu ei edennyt. Jackin avausmaalia auttoi se, että kentältä ulos liukunut West Hamin puolustaja oli juuttunut väkijoukon taakse ja saattoi vain avuttomana seurata pallon painumista verkkoon. Myös Boltonin toisen maalin osalta elää sitkeästi väite, jonka mukaan pallo oli ennen maalitilannetta menossa ulos sivurajasta, mutta katsojamuuri ”pelasti” sen takaisin peliin. Puoliajalla kumpikaan joukkue ei voinut poistua kentältä, koska takaisinpääsy olisi ollut lähes mahdotonta.
Cup Walesiin ja muita merkillisyyksiä
Englannin FA cup lienee maailman ainoa kilpailu, jonka voittaja on tullut ”vieraasta” maasta. Queen’s Park oli lähellä viedä mestaruuskannun Skotlantiin jo 1880-luvulla, mutta tässä onnistui vasta Cardiff keväällä 1927. Walesilaiset kaatoivat finaalissa Arsenalin 1-0 ja Cardiff on edelleen ainoa Englannin rajojen ulkopuolelta tullut FA cupin voittaja.
Suurinta voittomarginaalia FA cupin finaaleissa voisi ensituntumalta lähteä hakemaan kilpailun ensimmäisiltä vuosilta. Ensimmäiset finaalit olivat kuitenkin suhteellisen vähämaalisia. Ensi kertaa todellista maalijuhlaa koettiin keväällä 1890, kun Blackburn murskasi The Wednesdayn – sittemmin tunnettu nimellä Sheffield Wednesday – 6-1. Kaikkien aikojen suurin voitto FA cupin finaalissa on kuitenkin vuodelta 1903, jolloin Bury pieksi Derby Countyn 6-0.
Vuosina 1911-27 FA cupissa pelattiin kaikkiaan 13 perättäistä finaalia, joissa hävinnyt osapuoli jäi joka kerta maaleitta. Kymmenen näistä peleistä päättyi lukemin 1-0 ja näistä kaksi oli uusintoja 0-0-tasapelin jälkeen ja kertaalleen ainoa maali syntyi jatkoajalla.
1930-luvulle tultaessa maalimäärät kasvoivat selvästi ja sama tahti jatkui toisen maailmasodan jälkeen – vuosina 1940-45 cupia ei pelattu. Vuosina 1953-67 cupin voittaja teki joka kerta vähintään kaksi maalia ja hävinnyt finalistikin jäi osumitta vain kerran. Tuon kauden aloitti legendaarinen ”The Matthews Final”, jossa Blackpool kukisti Boltonin 4-3 – seitsemän maalia sivuaa kauden 1890 maalimääräennätystä. Voitto oli loistava tribuutti Sir Stanley Matthewsin hienolle uralle, mutta ironista kyllä samalla jäi varjoon mies joka iski FA cupin finaalissa hattutempun. Harva muistaa tuosta pelistä Stan Mortensenia huolimatta miehen kolmesta osumasta.
FA cupin finaali on ollut aina suuri tapahtuma ja tärkeä ottelu. Nykyajan jalkapalloilussa on totuttu siihen, että panosten kasvaessa maalit vähenevät. FA cupin finaalissa nähtiin kuitenkin viimeistään jatkoajalla ainakin yksi maali joka finaalissa vuodesta 1912 lähtien aina kevääseen 2005 saakka. Arsenal ja Manchester United tahkosivat tuolloin 120 minuuttia maaleitta ja ratkaisivat mestaruuden vasta rangaistuspotkukilpailussa. Tuo oli myös ensimmäinen kerta, kun FA cup ratkaistiin rangaistuspilkulta. Sama trendi sai jatkoa viime keväänä, kun Liverpool ja West Ham joutuivat niin ikään turvautumaan 11-metrisiin. Maalittomuudesta ei sen sijaan tarvinnut huolestua, sillä rangaistuspotkuihin mentiin tilanteessa 3-3.
Valioliigasta, Mestarien liigasta, MM- ja EM-lopputurnauksista huolimatta FA cupilla on edelleen oma paikkansa jalkapallokartalla. 135 vuotta historiaa ei ole kilpailulle painolasti, vaan päinvastoin vahvuus. Jälleen keväällä 2007 FA cupista taistelee kaksi äärimmilleen motivoitunutta joukkuetta täyden katsomon edessä. Maaliskuiselta Kennington Ovalilta vuonna 1872 on tultu pitkä matka, mutta tavoite ja tähtäin on edelleen sama. Nostaa voittopokaali ilmaan cupin finaalin jälkeen. Eikä minkä tahansa cupin, vaan nimenomaan FA cupin.
Teksti: Mika Kuismanen
(MTV3)