Eläville ja kuolleille

Perheen poika on kuollut kotipihalla sattuneessa onnettomuudessa. Kari Paljakan elokuva alkaa onnettomuuden jälkeisestä päivästä ja tarkastelee kolmihenkisen perheen toipumista vuoden ajan. Äiti laahustaa pitkään lääketokkurassa tai nukkuu; häntä vaivaa se, ettei mies itke, etteivät he voi surra lastaan yhdessä. Isä jatkaa arjen rutiineja kuten ennen Matin kuolemaa pitäen sinnikkäästi normaaliuden kulisseja pystyssä. Kukaan ei näe perheen toisen pojan Timon ahdistusta ja surua. Timo tavallaan menettää surulle vanhempansa ja jää pelkoineen aivan yksin.

Paljakan elokuva on syntynyt Gösta Karfin kirjoittaman kirjan ja Karfin perheenjäsenten haastattelujen pohjalta. Tämä tosielämää myötäilevä perhedraama on syvälle menevä kuvaus surun eri muodoista ja ympärillä elävien kykenemättömyydestä suhtautua sureviin luontevasti tai ainakaan auttavasti. Elokuvan esiin nostamat tunteet ovat varmasti tuttuja läheisensä menettäneille, vaikka suru onkin yksilöllinen asia. Kukaan ei voi opettaa, miten toisen kuuluisi surra tai miten siitä toivutaan.

Elokuva näyttää, miten lääkärit eivät keksi tuskaan muuta helpotusta kuin tajuntaa sumentavia lääkkeitä, tai miten opettajien ainoa ratkaisu Timon keskittymishäiriöihin on siirto tarkkailuluokalle terapian sijasta. Tietenkään hädissään oleva ihminen ei aina saa vastaansa näin kapeakatseista porukkaa. Täytyy myös muistaa, että elokuvan kuvaamista tapahtumista on kulunut 20 vuotta, joiden aikana kriisiterapia on kehittynyt ja yleistynyt. Nykyään kriisiterapeuttisia istuntoja tarjotaan jopa maailmanpoliittisten kuohuntojen aiheuttamaan hämmennykseen. Positiivista tässä on toki se, ettei henkisiä solmuja tarvitse enää hävetä. Toisaalta samaan aikaan kipeästi psykiatrista hoitoa tarvitsevat on jätetty selviytymään yksin, koska rahat eivät riitä. Elokuva herättää taatusti keskustelua näistä kysmyksistä.

Tarina on pelkistetty ja vahva ja sen sanoma lohdullinen: surusta voi selvitä. Sanomansa läpiviemiseen Paljakalla on apuna upeat näyttelijät. Erityisen vavahduttava on Hannu-Pekka Björkmanin rooli isänä, joka uupuu normaalin arjen esittämiseen, ajautuu karmeisiin itsesyytöksiin ja lopulta murtuu. Ohjaajan oma poika Johannes Paljakka on ällistyttävän läsnäoleva ja luonteva lapsinäyttelijä, jonka surusta kasvaa yhtä todellinen kuin vanhempiensa.

Teksti: Minna Karila
Kuva: Sandrew Metronome