Eka kerta: Alkoholi

Totuin kotona siihen, että hyvän ruuan kanssa juotiin lasillinen viiniä. Minäkin sain lapsena maistaa lusikankärjellä äidin tai isän lasista, joten tiesin, miltä viini maistui. ”Käyneen marjamehun” sijasta otin itse mielelläni omaan lasiini tuoremehua tai maitoa.

Sunnuntain päiväkahvin kruunasi fingerporillinen eli pikkutilkka konjakkia, jota sain haistella isän aromilasista. Ensimmäisen kerran taisin lipaista lasin sisältä vasta toisella kymmenellä, enkä pitänyt kieltä ja suuta polttavasta juomasta. Ihmettelin vähän, miksi isäkään viitsii moista juoda, varsinkin kun hän ähkäisi ja irvisti aina kulauksen otettuaan.

Mummolassa vanhan kansan taata teki muun miesväen kanssa plöröjä kaatamalla kossua tai jallua kahvin joukkoon. Mummu sai moitteita, jos kaatoi kupit liian täyteen kahvia. Toisaalta mummukin jaksoi motkottaa ukkojen hölmöilystä, eikö hän muka nähnyt pulloa pöydänjalan varjossa ja haistanut alkoholia hengityksestä?

Muistikuvissani liitänkin kossun aina talviseen iltahetkeen: päät yhdessä kököttäviin hiljaisiin ukkoihin, käryäviin tupakoihin, miesten ulkotöissä kostuneiden sarkavaatteiden ummehtuneeseen hajuun, joka on niin tyypillinen villalle, ja lattialla hiljalleen sulaviin saappaanjälkiin.

Kesäisempi muisto samasta remmistä nostaa mieleen puilla lämpiävän saunan tuoksun, pääskyjen kirkaisut, laskevan auringon oranssin hehkun ja punaisen saunan seinustalla vihdat sylissään istuvat miehet. Nyt meno on huomattavasti meluisampaa, mutta ohikulkevalta ja pyykkikoria kantavalta mummulta ruskeat pullot yritetään taas piilottaa.

Oluen opin yhdistämään riekkuvaan isotteluun. Kerran juhannuksena sain maistaa jonkun kesämökillä vieraillessamme olutta, jonka tuoksu toi mieleeni kotikaljan, josta kovasti silloin pidin. Taisin ottaa oikein kunnon kulauksen, ehkä toisenkin, ennen kuin makunystyräni oikein avautuivat. Vanhempani ystävällisesti jaksoivat muistaa ja kertoa pitkään, miten olin laulanut järvi raikuen ”Elsaa”, kun myöhemmin olimme lähteneet veneellä kokolle. Sen jälkeen ei ole olut minulle kelvannut, taisin maistella kerralla sen verran perusteellisesti.

Omppuviiniä kotibileissä

Yläasteikäisenä harrastuksiin tulivat mukaan kotibileet, joita järjestimme vuoron perään kavereiden kanssa. Vasta myöhempinä aikoina meno yltyi varsinkin kuokkavieraiden takia niin villiksi, että koko kylän vanhempien yhteispäätöksellä hipat kiellettiin vähäksi aikaa.

Huomasin toki, että bileissä yksi jos toinenkin halaili mehukanisteriaan. Niiden ”tiedettiin” sisältävän vanhemmilta pihistettyä alkoholia ja jotakin lantrinkia. Sitä, kuinka vahvoja sekoitukset oikeasti olivat, ei kai tiedä kukaan. Cooleinta oli tietysti tempaista kanisteri tyhjäksi ja heilua humalassa, joko aidosti tai ainakin näytellä sitä.

Omatekoisesta kiljustakin joskus vihjailtiin, mutta luulen vanhempien baarikaapin silti olleen yleensä oikea osoite helppoutensa takia. Ehkä jonkun vanhempi sisarus tai kaveri hankki juotavaa, olihan sosiaalinen paine tulla hyväksytyksi kaveripiirissä aika kova.

Itse taisin olla vielä yläasteen aikoihin kiltti perhetyttö, joka seurasi menoa sivusta ja noudatti tunnollisesti kotiintuloaikoja. Joskus saimme hankittua pullon helmeilevää omppuviiniä, mutta ei siitä suurta humalaa saanut aikaiseksi, kun jakajia oli niin monta.

Vintti pimeäksi penkkareissa

Lukiossa kirkkain päämäärä oli saada hyviä numeroita, joten varsinaisen kännin koin vasta penkkareissani. Edessä häämöttävä loistava tulevaisuus ja taakse jääneet kouluvuodet jo sinänsä huippasivat päätä, mutta siihen aikaan suosiossa olleet bacardicolat sen varsinaisesti sekoittivat.

Juhlimme erään pikkukaupungin hotellissa, jonne oli tullut muistakin kouluista luokkia samalle asialle. Meno oli raisua, mutta lähinnä hölmöilimme tanssilattialla matkien John Travoltaa ja Lauantai-illan huumaa. Jotenkin onnistuin pääsemään kaverini kanssa hotellihuoneeseen aamuyön tunteina, ja vuorotellen kävimme huutelemassa vessanpönttöön terveisiä. Seuraavana aamuna luokkatoveritkaan eivät olleet kovin puheliaalla tuulella, kun palasimme bussilla kotiin.

Kohmelon kurjuus voitti muistikuvat edellisen illan euforiasta, mutta se ehti haihtua mielestä lakkiaispäivään mennessä. Silloin lähdimme kinutuilla kimppakyydeillä Tampereelle, jossa velloi tuhansia koulunsa päättymistä juhlivia nuoria. Hilpeätä seuraa löytyi joka pubista. Omin eväin suuntasimme Pyynikin uimarannalle, josta minut nouti sovittuna aikana poikaystävän, isoveljen ja kahden serkun muodostama arvovaltainen delegaatio. Kotimatkasta muistan sen verran, että sukulaisistani huolimatta suutelin poikaystävääni intohimoisesti koko ajan.

Seuraava päivä oli yhtä piinaa. Krapula oli valtaisa, koti täynnä ylioppilasta onnittelemaan tulleita naapureita, perhetuttuja ja sukulaisia. Kovin morkkis tuli ottaessani vastaan tulevat appivanhempani, jotka hivenen pitkään tutkivat miniäehdokkaansa verestäviä silmiä, otsan hikikarpaloita ja nuhjaantunutta samettilakkia.

Saatoin silti vedota aamuisen soittokierroksen tietoihin, joiden mukaan olin selvinnyt edellisen illan juhlinnasta hyvin tai ainakin paremmin kuin se luokkatoverini, joka oli kaatunut näyteikkunan läpi ja viettänyt lopun yöstä putkassa.

Löysin omat rajani ja kohtuusjuomisen kokeilemalla. Minusta olin onnekas, kun selvitin asian tutussa seurassa, joka ei olisi jättänyt minua pulaan. Samoin olen tänäkin päivänä tyytyväinen siitä, että kokeilin vain alkoholia.

Teksti: Pirjo-Margit Lehtinen

Kuvat: Shutterstock, Colourbox. Kuvien henkilöt eivät liity artikkeliin