USA 2008. Ohjaus ja käsikirjoitus: Paul W.S.Anderson. Kuvaus: Scott Kevan. Leikkaus: Niven Howie. Musiikki: Paul Haslinger. Tuotanto: Paul W.S. Anderson, Jeremy Bolt, Roger Corman. Pääosissa: Jason Statham, Tyrese Gibson, Ian McShane, Joan Allen. Kesto: 107 min.
Death Race – Kuolonajot on uusintafilmatisointi 70-luvun kulttileffasta Death Race 2000. Elokuvan tuotti trash-elokuvilla mainetta niittänyt Roger Corman, joka on myös yksi Paul W.S. Andersonin ohjaaman elokuvan tuottajista.
Elokuvan tapahtumavuosi on 2012. Maailmasta on tullut karu ja harmaa, ikään kuin ankeus olisi huuhtonut siitä kaikki värit pois. USA:n talous on romahtanut, työttömyys paisunut ja yksityisten yritysten omistamat vankilat täyttyneet rikollisista. Koska vankilatkin tavoittelevat voittoa, Terminal Islandin vangit osallistuvat autokilpailuun, jonka voittona on vapaus. Muita palkintosijoja ei jaeta, sillä häviäjillä on edessään kuolema. Kisan taustalla on julmia juonia ja lavastettuja veritekoja. Elokuvan päähenkilö Jensen Ames (Jason Statham) juonitaan naamioitumaan kisassa kuolleeksi yleisönsuosikiksi Frankensteiniksi.
Elokuvan nimi Death Race kertoo kaiken oleellisen: on paljon autoja, vauhtia ja tuhoa. Juonesta, henkilökuvauksesta, kerronnan johdonmukaisuudesta tai näyttelijäntaidoista ei tämän elokuvan kohdalla kannata edes puhua. Hiukan kummastuttaa tarkkoja luonnerooleja tehneen Joan Allenin näkeminen vankilanjohtajana hyvin leikatussa jakkupuvussa ja korkokengissä, naisena jota väkivaltarikollisten kieroutunein pohjasakkakaan ei rohkene vastustaa. Ilmeisesti vikinä ikääntyvien naisnäyttelijöiden kehnoista roolitarjouksista ei ole turhaa. Jason Statham on vakava kivikasvo, jonka naamasta ei voi lukea mitään. Toisaalta Statham on kiinnitetty elokuvaan toiminnan eikä puhumisen tai herkän itseilmaisun vuoksi.
Quentin Tarantino nosti uuteen arvoon halpiselokuvien väkivaltahuumorin, karikatyyrimaiset henkilöhahmot ja juonelliset mustat aukot kumartaen esikuvilleen avoimesti. Death Race jatkaa tätä trash-elokuvissa kukoistavaa raakuudella ilakoivaa toimintaa. Ja koska halpiksissa seksismi kukkii, Amesin kartanlukija näyttää puolipukeiselta mallilta, jota mielellään katsellaan hidastuskuvissa.
Itse kisa näyttää ärhäkältä videopeliltä. Ajokohtaukset on leikattu niin sähäkästi, että välillä on vaikea erottaa, mitä kankaalla tapahtuu. Ja juuri näitä vauhtiviboja yleisö tulee hakemaan. Jos ihmisten perverssi hinku nähdä räjähtäviä autoja ja silpoutuvia kilpailijoita on yritys esittää väkivallan kritiikkiä, se jää hyvin laimeaksi. Andersonin elokuvan asenne on muutenkin aivan liian vakava, minkä vuoksi sen camp-vaihdekin jää vaisuksi.
Teksti: Minna Karila