(Because)
Kuuluisuus on Charlotte Gainsbourgille synnynnäistä. Varhaiset esiintymiset poppari-isä Sergen kanssa nostivat skandaalinkäryä niiden antaman vähintään arveluttavan isä-tytär-kuvan takia. Ensilevyn Lemon Incest Charlotte lauloi ollessaan 13-vuotias, sittemmin menestys on jatkunut elokuvarooleissa, joita hänellä on takanaan yhteensä jo 30.
Viime vuosina ranskalaistähtönen on ollut musiikissa mukana mm. Badly Drawn Boyn Have You Fed The Fish? -albumin taustalaulajana ja Madonnan What It Feels Like For A Girl –hitillä, jonka intron hän kuiskaa.
5:55:llä Gainsbourgilla on puitteet, joissa kelpaa taas ryhtyä julkaisemaan omaa kokopitkää. Otetaan isä-Sergen ja Jane Birkinin geenit, tilataan levyllinen musiikkia elektrokaksikko Airilta, ja ex-Pulp-tähti Jarvis Cocker rupeaa kirjoittamaan lauluihin sanoituksia. Lisätään rytmiä nigerialaisen afrobeat-rumpali Tony Allenin patterista, ja rakennelman osaset hitsaa yhteen Radiohead-tuottaja Nigel Godrich.
Nicolas Godinin ja Jean-Benoit Dunckelin unenomainen ja paikoin unettavakin tyylittely jatkuu sävellystyössä, aivan kuin 5:55:n materiaali olisi suoraa jatkumoa Airin edellisen Talkie Walkie -levyn viimeisille nuoteille. Allenin taianomaista lyömäsoitintyöskentelyä olisi mielellään kuunnellut enemmänkin kuin Night-Time Intermissionissa, joka ryhdittää levyn loppupuolta kummasti.
Gainsbourgin laulun lahjasta ei sen sijaan sitkeässäkään kuuntelussa ole syntyä täyttä varmuutta. Hän kuiskailee värittömällä äänellään, sillä samalla tyylillä jonka Jane Birkin iskosti kollektiiviseen tajuntaamme mm. kappaleella Je T'aime... Moi Non Plus. Taustalla leijuu kehnon pastissin homeenhaju jo ilman sitäkin tietoa, että Godin ja Dunckel ovat ilmiselviä Serge Gainsbourg -faneja.
Lentomatkustamisen tunnetilat ja leikkauspöydälle nostettu rakkaus ovat Cockerin kiinnostavia sanoitusaiheita. Kokonaisuus on laskelmoidun tyylikästä mutta silti intiimiä ja haastavaakin musiikkia. Ja niin kovin ranskalaista, vaikka juuri sitä kai haluttiin peitellä valitsemalla laulukieleksi pääasiassa englanti eikä ranska.
teksti: Mikko Rita