Iso-Britannia 2009. Ohjaus: Nicolas Winding Refn. Käsikirjoitus: Brock Norman Brock, Nicolas Winding Refn. Tuotanto: Daniel Hansford, Rupert Preston. Kuvaus: Larry Smith. Leikkaus: Matthew Newman. Pääosissa: Tom Hardy, Amanda Burton, Matt King, Kelly Adams, Katy Barker. Kesto: 92 min.
Nicolas Winding Refn, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1996 alkunsa saaneesta Pusher-elokuvasarjasta, on tarttunut vähintään yhtä väkivaltaiseen aiheeseen. Bronsonilla, tanskalaisohjaajan uutuudella, ei kuitenkaan ole mitään tekemistä alkuperäisen "väkivallan vihollisen" eli näyttelijä Charles Bronsonin kanssa.
Nimihenkilö on Britannian kuuluisimman vangin, Michael "Mickey" Petersonin, temperamenttinen alter ego, joka intoutuu kertomaan tragikoomisesta elämästään rankasti tyylitellyssä tarinassa. Bronson on fantasia äärimmäisen väkivaltaisesta miehestä, jonka oikea olemus saattaa hyvinkin hulahtaa hurmeisen huuhteluveden mukana viemäriin.
Moinen faktojen vääristely ei pidättele Winding Refniä, joka lataa valkokankaalle villin barbaarimuotokuvan täydellisestä sekopäästä ja "orastavasta Magrittesta". Saarivaltakunnan vaikeimman ja kalleimman vangin saagaan on helppo olla uskomatta. Oikea mies jää mysteeriksi, mutta haitanneeko tuo lopulta ketään?
Tom Hardy ui vakuuttavasti muhkeaviiksisen nimihenkilön nahkoihin. Työläistaustainen Peterson tuomitaan vuonna 1974 ryöstöstä seitsemäksi vuodeksi vankilaan. Visiitti, joka olisi ensikertalaiselta voinut jäädä lyhyeksi, venähti puolen elämän pituiseksi, eikä se ole vieläkään päätöksessä: takana on jo 34 vankilavuotta, joista kolmekymmentä on kulunut kokonaan eristyksissä muista.
Kun nuorukainen huomasi niittävänsä mainetta kuritushuoneen kovimpana luuna, päätti paukapää vetää turpaan kaikkea ja kaikkia. Nyrkkien heiluttajasta kasvoi ulos teatraalinen muskelimasa, Bronson, jolle väkivalta oli kutsumus ja intohimo.
Nicolas Winding Refn on tehnyt elokuvastaan ikäänkuin teatteri-illan, jonka seremoniamestari on kasvojaan teeman ja tilanteen mukaan maskeeraava Bronson. Kasvottomaksi jäävä yleisö seuraa isäntäänsä aika ajoin aplodeeraten. Pelosta vai ihastuksesta – se jää kunkin katsojan itsensä ratkaistavaksi.