Alkuperäinen nimi: The Curious Case of Benjamin Button. USA 2008. Ohjaus: David Fincher. Käsikirjoitus: Eric Roth, F. Scott Fitzgeraldin novellin pohjalta. Tuotanto: Céan Chaffin, Kathleen Kennedy. Kuvaus: Claudio Miranda. Leikkaus: Kirk Baxter ja Angus Wall. Pääosissa: Brad Pitt, Cate Blanchett, Tilda Swinton, Julia Ormond, Jason Flemyng, Taraji P. Henson, Jared Harris, Elias Koteas, Faune A. Chambers. Kesto: 169 min.
Miten leivotaan kolmentoista Oscar-ehdokkuuden elokuva ja tehdään siitä tylsä?
Otetaan suuren amerikkalaisen kirjailijan kertomus, jossa läpikäydään Amerikan Yhdysvaltain historiaa vähän höhlän päähenkilön silmin, kuten Forrest Gumpissa aikoinaan. Lisätään ripaus yliluonnollista, rautalanka-opettavainen kertojaääni ja paljon suuria tunteellisia tapahtumia, jotka kertovat yksilönvastuusta ja muusta suuresta. Pannaan pääosaan Brad Pitt.
Vaikka ohjaajana toimii aiemmin näkemyksellinen David Fincher (Seitsemän, Fight Club), lopputulos on ainoastaan varma ja hyvin haalea nakki. F. Scott Fitzgeraldin novelliin perustuva ja Eric Rothin käsikirjoittama Benjamin Buttonin uskomaton elämä on nykyajan digiteknologian juhlaa, eikä taitavasta maskeerauksestakaan ole haittaa. Niitä ihaillessa voi koettaa ohittaa mahtipontisen satuelokuvan perimmäisen hengettömyyden. Tämä onnistuu vain hetkittäin.
Nimihenkilö syntyy vuonna 1918 New Orleansissa ”erikoislaatuisissa olosuhteissa” lapsivuoteeseen kuolevalle äidille ja päätyy reippaan mustan Queenien (Taraji P. Henson) emännöimän vanhustentalon kasvatiksi. Tämä on sopivaa, koska poika on oikeastaan kasikymppinen mies, joka ikääntyessään nuorenee.
Ensin Benjamin on kauhisteltu hirviövauva, sitten säälitty ukkeli ja lopulta, no, kaiken voi arvata ennalta. Elämän kaaren edetessä erikoislaatuista sivuhahmoa pukkaa vastuuttomasta nappikauppias-isästä (Jason Flemyng) Shakespearea lausuvaan mustaan mieheen, salaman iskemään huruäijään ja kalastuslaivan tatuoituun juoppokapteeniin, mutta kehenkään heistä ei ehdi kunnolla tutustua. Toinen maailmansota syttyy ja sammuu, mutta rakkaus lapsena kohdattuun Daisyyn (Cate Blanchett) pysyy. Tanssijaksi päätyvä kaunotar ikääntyy normaalisti eikä yhtään välitä, vaikka Benjamin kuinka tuijottaa ryppyisine kasvoineen. Kunnes ja kuinka ollakaan ja niin edelleen.
Tätä kaikkea neworleansilaisessa sairaalassa kuolemaa tekevä Daisy (tosi vanhaksi meikattu Blanchett) muistelee yhdessä keski-ikäisen tyttärensä (Julia Ormond) kanssa. Omaan 2000-lukuumme tapahtumat niittaa Katrina-hirmumyrsky, jonka tuhoja kaupungissa vasta odotellaan.
Brad Pittille on aina eduksi, jos hän saa käyttää olennaisinta lahjaansa, hölmistyneen Pluto-koiran olemusta. Elokuvan alkupuolella efekti toimii, kun vanhuksen ruumiiseen eksynyt Benjamin on maailmaa ihmettelevä lapsi. Mutta siinä vaiheessa kun katsojan pitäisi samastua aikuisen ihmisen kärsimykseen, Pittin turparustinki haraa vastaan. Näin kävi jo kamalassa Saanko esitellä, Joe Black -melodraamassa (1998), jossa Brad oli muka Jumala.
Koska 45-vuotiaan Pittin ilme ei tarinan aikana muutu miksikään, jää myös epäselväksi, nuortuuko hänen hahmonsa vain ruumiiltaan vai myös aivokapasiteetiltaan.
Kerroksellisen novellin ja elokuvan keskeisiä oivalluksia on, että aikaa ei voi pysäyttää. Ja että nuorentuminen voi olla vieläkin traagisempaa kuin vanheneminen, koska muiden kuollessa pois jää itse ihan yksin. Ja että ikäsyrjintä on rumaa ja että lopulta kaikkien meidän on päästettävä irti.
F. Scott lienee oikeassa. Mutta miksi tämän tajutakseen pitäisi seurata kolme tuntia Cate Blanchettin mankuvan selostuksen taustoittamaa nyyhkintää? No, yksi syy löytyy: Tilda Swinton. Hän on Atlantissa porskuttavana sensuellina uimamestarina mainio.
Teksti: Tuuve Aro