Saksa/Ranska/Tšekki 2008. Ohjaus: Uli Edel. Käsikirjoitus: Edel, Bernd Eichinger – Stefan Austin romaanista. Tuotanto: Bernd Eichinger. Kuvaus: Rainer Klausmann. Leikkaus: Alexander Berner. Musiikki: Peter Hinderthür, Florian Tesloff. Pääosissa: Martina Gedeck, Moritz Bleibtrau, Johanna Wokalek, Bruno Ganz, Simon Licht, Jan Josef Liefers, Nadja Uhl, Stipe Erceg, Sebastian Blomberg. Kesto: 152 min.
Ensin heräsi Goodbye Leninin (2004) ostalgia, sitten oli vuorossa pedon muotokuva, Hitlerin bunkkeriaikaa kuvannut Perikato (2004). Florian Henckel von Donnersmarckin Oscar-palkittu Muiden elämä (2006) jatkoi saksalaista sielunhoitoa vieläkin vavahduttavammin. Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin ensi-iltavuotensa vaikuttavin elokuva.
Nyt saapuu Suomeen Saksaa jo kuohuttanut Baader Meinhof Komplex, äärivasemmistolaisen Punaisen armeijakunnan, RAF:n, syntyhistoriaa ja tekoja valaiseva poliittinen jännäri.
Uli Edelin (Pääteasema Brooklyn, 1989) ohjaama teos on loogista jatkoa edellä mainituille saksalaiskuvauksille. Der Spiegel -lehden päätoimittajan Stefan Austin kirjaan pohjaava Baader Meinhof Komplex on äärimmäisen rankka, väkivaltaisuudessaan siekailematon kuvaus 1970-luvun Länsi-Saksan sisäpoliittisesta kuohunnasta. RAF (Rote Armee Fraktion) julistautui kommunistiseksi kaupunkisissijärjestöksi, jonka päämääränä oli saada kansa nousemaan fasistiseksi mieltämäänsä valtiota ja oikeuslaitosta vastaan.
Baader Meinhof Komplex on todellinen jysäytys eurooppalaista lähihistoriaa heikommin tuntevien katsojien sydänalaan. Vuonna 1971 jopa neljännes alle 30-vuotiaista saksalaisista (7 miljoonaa!) kannatti avoimesti RAF:n toimintaa. Eipä silti, Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhofin nimiin liitetyn terroristiryhmän verityöt näyttävät uskomattomilta myös aihepiiriä tuntevien silmissä. Näin laajamittaista, suorasukaista ja häikäilemätöntä kovan linjan toimintaa meidän elinaikanamme!
Edel osaa myös täysillä hyödyntää yleisön sokkia – ajoittain jopa liikaa. Elokuvan venyessä ylipitkäksi alkaa ääretön toimintakeskeisyys nakertaa kerronnan näkemyksellisyyttä. Mitä Baader Meinhof Komplex haluaa meille traumaattisesta aiheestaan lopulta kertoa?
Elokuva alkaa Iranin shaahiparin Saksan-vierailusta vuonna 1967. Vasemmistojournalisti Ulrike Meinhof (Martina Gedeck) osallistuu vierailun vastaiseen mielenosoitukseen ja kauhistuu viranomaisten opiskelijoita kohtaan osoittamaa väkivaltaisuutta. Vietnamin sota, Che Guevaran, Martin Luther Kingin ja Bobby Kennedyn kohtalot, Prahan ja Pariisin liikehdintä ovat bensaa radikalismin liekkeihin.
Rikollistaustainen Andreas Baader (Moritz Bleibtrau) ja hänen äärivasemmistolainen naisystävänsä Gudrun Ensslin (Johanna Wokalek) tutustuvat älykkö Meinhofiin, josta tulee ensin RAF:n toiminnan solidaarinen äänitorvi. Tämä epäsuhtainen, kahden kuumakallen ja pettyneen intellektuellin kolmiyhteys manifestoituu pian verisissä pommiattentaateissa, kidnappauksissa ja kaappauksissa.
Baader Meinhof Komplex on ajankohtainen elokuva monessakin mielessä. Terrorismi sodankäynnin uutena muotona on viime vuosina noussut yhä väkevämmin kansainvälisen yhteisön keskuuteen. "Tietämättömyytemme ruokkii terrorismia", toteaa keskivertoa fiksumpi poliisiviranomainen (Bruno Ganz) puhutellen yhtä lailla niin 2000-luvun ihmistä kuin tarina-ajankohdan ymmärtämättömiä alaisiaan.
Pyrkimys hahmottaa syitä äärimmäisten, epätoivoistenkin veritekojen taustalla ei kuitenkaan kristalloidu kyllin persoonalliseksi näkemykseksi uudesta, sodan kokenutta ikäluokkaa idealistisemmasta sukupolvesta keskellä yleismaailmallisen poliittisen murroksen turbulenssia.
Heikoimmin Uli Edelin elokuva pärjää emotionaalisella tasolla. Avainhenkilöitä tulkitsevat saksalaisnäyttelijät eivät saa kiinni raivoa uhkuvien toimijoiden sielunliikkeistä. Vallankumous polttaa lapsensa loppuun liian isolla liekillä.
Teksti: Outi Heiskanen