USA 2004. Ohjaus: Danny DeVito. Käsikirjoitus: Larry Doyle. Tuotanto: Harvey Weinstein, Bob Weinstein, Meryl Poster, Jennifer Wachtell, Richard N. Gladstein, Alan C. Blomquist. Kuvaus: Anastas N. Michos. Leikkaus: Greg Hayden, Lynzee Klingman. Musiikki: David Newman. Pääosissa: Ben Stiller, Drew Barrymore, Eileen Essel, Harvey Fierstein, Justin Theroux, James Remar, Robert Wisdom, Swoosie Kurtz, Wallace Shawn. Kesto: 97 min.
Kuka muistaa vielä vuoden 1989 mustan komedian Ruusujen sota (The War of the Roses), jossa Michael Douglas ja Kathleen Turner esittivät eronnutta pariskuntaa, jonka keskinäinen kauna kasvoi käsittämättömiin mittasuhteisiin? Herra ja rouva Rose pistivät halki, poikki ja pinoon paitsi entisen yhteisen kodin myös toinen toisensa. Leffan lopussa oli jäljellä enää pelkkiä savuavia raunioita, niin fyysisesti kuin psyykkisesti.
Ruusujen sodan ohjauksesta vastasi koomikkona tutuksi tullut pieni suuri mies Danny DeVito, jonka uutuus Asuntoloukku (Duplex) muistuttaa hämmästyttävästi 15 vuoden takaista elokuvaa. Tälläkin kertaa kärpäsistä kasvaa härkäsiä, ja viattomalta vaikuttavasta konfliktista massiiviset mittasuhteet saava henkien taisto. Asuntoloukun taistelupari on silti lähtökohtaisesti Ruusujen sotaa epäsuhtaisempi, koska yhteen hiileen puhaltavan nuoren parin tulilinjalle asettuu harmittomalta vaikuttava yläkerran mummu.
Alex (Ben Stiller) ja Nancy (Drew Barrymore) haaveilevat kodista, jossa olisi tilaa niin unelmille kuin tulevalle perheellekin. Kirjailijan ja toimittajan tuloilla ei Manhattanilta osteta kunnollisen kokoista kiinteistöä, joten nuoret päättävät parkkeerata omaisuutensa Brooklynin kohtuuhintaisempaan Park Slopeen. Unelmakoti löytyy kuin ihmeen kaupalla - tilava kaksio, jossa on kolme tulisijaa ja alkuperäiset ikkunamaalaukset, sijaitsee vieläpä rauhallisen kadun varrella.
Yksi pikkuruinen pilvi suunnitelmien sinitaivaalta silti löytyy: yläkerrassa asuva vanha rouva Connell (energinen 81-vuotias Eileen Essel), jota ei vuokrasäännöstelyn takia voi häätää pois. Pikkujuttu, tuumaavat muuttajat - ikäloppu täti potkaisee tyhjää alta aikayksikön, minkä jälkeen koko kämppä on vapaa.
Kuten arvata saattaa, yläkerran rautarouva paljastuu kerrassaan sitkeäsisuiseksi vihulaiseksi, joka ajaa Alexin ja Nancyn hulluuden partaalle passiivis-aggressiivisella käytöksellään ja loputtomilla vaatimuksillaan. Mummo huudattaa telkkua täysillä yökaudet ja kutsuu puhallinorkesterin kylään. Eipä aikaakaan kun aluksi hyvinkin kärsivällisen kaksikon pinna katkeaa ja ruusuiset perheunelmat vaihtuvat murhanhimoisiin fantasioihin.
Asuntoloukku on komedia, josta pitäminen riippuu kokonaan katsojan suhteesta sen ilmentämän komiikan luonteeseen. Jos nauttii mustaakin mustemmasta hirtehishuumorista, joka ennen pitkää muuttuu tarinan itseisarvoksi talloen alleen sen hienommat nyanssit, niin mikä ettei. Jos taas fyysinen, sadistisia piirteitä kaihtamaton slapstick-komiikka ahdistaa (kuten allekirjoittanutta), saa DeViton leffa katsojan kiemurtelemaan hermostuneesti tuolissaan. Katsomiskokemuksen helvetillisyys rinnastuu yllättävän osuvasti juonenkäänteiden rasittaviin koukkuiluihin
DeViton komedia on rakennettu yhden vitsin, yhden asetelman varaan. Miten kauan kaksikko kestää vanhan kääkän hyppyytystä ja mitä sitten tapahtuu kun käämit vihdoin kärähtävät. Jotta elokuvasta voisi nauttia, täytyisi tilanteeseen ja sen avainhahmoihin voida eläytyä edes jollain tavalla. Alex ja Nancy ovat laskelmoivuudessaan sen verran raadollisia itsekin, ettei heidän ahdinkoaan voi kovin syvästi sympata. Onhan maalitauluna loppujen lopuksi sittenkin vain yksin asuva, (päällisin puolin) hauras vanhus. Siinä missä Ruusujen sodan ex-puolisot tuhosivat toistensa elinpiiriä tasaväkisesti, näyttäytyy Asuntoloukun systemaattinen mummonkarkotus sittenkin arveluttavalta.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: Columbia TriStar Nordisk Film Distributors