Suomi, 2005. Ohjaus: Klaus Härö. Käsikirjoitus Heikki Hietamiehen romaanin pohjalta: Jimmy Karlsson, Kirsti Vikman, Veikko Aaltonen. Kuvaus: Jarkko T. Laine. Leikkaus: Darek Hodor. Tuotanto: Ilkka Matila. Pääosissa: Topi Majaniemi, Marjaana Maijala, Maria Lundqvist, Michael Nyqvist, Esko Salminen. Kesto: 110 min.
Erja Dammert teki pari vuotta sitten ansiokkaan dokumenttielokuvan, jossa haastatteluin valotettiin sotalapsuuden kokemuksia ja tuntoja, jotka eivät vuosien saatossa olleet hiukkaakaan haalistuneet. Klaus Härö on hänkin alunperin dokumentaristi, joka on liikoja julistamatta tai saarnaamatta asettunut pienen ihmisen puolella. Äideistä parhain –elokuvassa sotalapsuuden kipeyttä katsellaan sekä 9-vuotiaan että kuusikymppisen Eeron silmin.
Isänsä sodassa menettänyt Eero pakotetaan oman etunsa nimissä skoonelaisen pariskunnan huollettavaksi. Skoonen nummien keskellä asuvat Signe ja Hjalmar odottavat saavansa kotiinsa suomalaisen pikkutytön. Ankaruudessaan julma Signe torjuu ensin lapselta kaiken läheisyyden eikä peittele negatiivisia tunteitaan, joita Hjalmar yrittää pehmennellä. Mutta lapsilla on kyky sopeutua, ja Signen suojamuuri murtuu vähitellen Eeron viattomuuden ja rakkauden kaipuun edessä.
Jo Näkymättömässä Elinassa Härö todisti muistavansa yhä hyvin sen, millaista on olla lapsi. Eero odottelee postilaatikon luona kirjeitä Suomesta ja rakentelee meren rannassa lauttaa, jolla voisi matkustaa lahden yli oman äidin luokse. Ja juuri kun kaikki on muuttunut surkeasta hyväksi, Eero revitään taas irti uudesta kodistaan ja vanhemmistaan. Hän palaa Suomeen petettynä, luottamuksensa menettäneenä ja jälleen kerran muukalaisena. 11-vuotias Topi Majaniemi tekee säteilevän suorituksen pienenä Eerona suuren yksinäisyyden äärellä.
Härö ei haastatteluissaan halua korostaa elokuva-alalla varsin harvinaista asiaa, kristillistä vakaumustaan. Mutta hän on myöntänyt haluavansa kertoa mieluummin tarinoita anteeksiannosta ja sovituksesta kuin katkeamattomasta vihanpidosta. Myös Äideistä parhaimmassa aikuinen Eero alkaa vuosien hiljaisuuden jälkeen puhua sodasta, katkeruudesta ja tuskasta. Päähenkilö päätyykin sovintoon vielä kun se on mahdollista.
Äideistä parhain on kerronnaltaan perinteinen, melkeinpä vanhanaikainen elokuva, mutta hyvässä mielessä. Häröllä on tunteiden volyyminappula jatkuvasti maksimiasennossa, ja silti hän onnistuu välttämään siirappisuuden ja tuskalla märehtimisen. Äideistä parhain on eurooppalainen elokuva kerrottuna hollywoodilaisittain suuresti. Ja miksi ihmeessä kipeä draama pitäisikään tehdä pienesti? Sota on ilmeisesti viiltänyt niin syvän ja arpeutumattoman haavan kansakuntamme muistiin, että aihe on tullut jäädäkseen suomalaiseen elokuvaan.
Jarkko T.Laineen hieno kuvaus ja Tuomas Kantelisen melankolisen kaunis musiikki vauhdittavat tunteiden ja kyynelten ryöppyä. Itkin läpi elokuvan, joten suosittelen mukaan nenäliinapakkausta. Melodramaattisen patetian ja koskettavan draaman välinen viiva ei lopulta ole kovin leveä. Tärkein kysymys onkin: onko ohjaajalla riittävästi tyylitajua? Häröllä on. Ymmärrän hyvin, miksi juuri Ingmar Bergman on ihastunut hänen tapaansa kertoa elokuvatarinoita.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Nordisk Film Theatrical Distribution