Kello soi, on puoli seitsemän. Aivot yrittävät sulkea häiritsevän äänen, mutta sydän käskee nousta. Viikon aikaiset kahdet päivittäiset harjoitukset painavat ja uni haluaa jatkaa tarinaansa. Tahto nousta on kuitenkin suurempi. On työpäivän alku.
Amin Asikaisen Teneriffan korkean paikan leiri ei ole helppoon elämään tottuneen miehen lomailua. Se on askeettista työtekoa, jossa kaikki on alistettu harjoittelun eteen. Kovaa työtä seuraa ansaittu lepo ja se käytetään palautumiseen. Vain lepäämällä jaksaa harjoitella ja levossa harjoitus maksaa korkonsa. Nyt on aika tienata sille pääomaa.
Silmät ovat jo auki, ainakin puolittain. Lenkkiasu on päällä, pipo päässä ja hanskat käsissä. Vuorella on ennen auringonnousua kylmä. Reipasvauhtinen puolen tunnin ajomatka karistaa viimeisetkin unihiekat silmistä. Valmentaja-manageri Pekka Mäelle mutkittelevien vuoristoteiden keskiviiva merkitsee hyvin merkittyä ajolinjaa, ei kaistojen välistä rajaa. Näillä miehillä on kiire työmaalle.
Teide-vuori keskellä Teneriffan kansallispuistoa on matkailunähtävyys. Tuhannet turistit haukkovat vuosittain henkeään karua kuumaisemaa ihailleessaan. Asikaisen keuhkoissa happi on luonnonvara, jota ei nyt voi tuhlata turhaan huokailuun.
Puoli tuntia juoksua on jo takana. Yli kahden kilometrin korkeudessa ylämäkeen juostuna aika tuntuu ikuisuudelta. Syke nousee intervalliharjoituksen aikana tasaisesti: ensimmäisessä vedossa keskisyke on 160, toisessa 170, kolmannessa 180, neljännessä 190 ja viimeisessä – sydän antaa kaikkensa.
Viimeiset sadat metrit kestävät tunteja. Sydän hakkaa yli kolme kertaa sekunnissa. Asikaisen silmissä sumenee ja keuhkoja polttaa. Happi ei riitä, tuntuu kuin yrittäisi hengittää pillin kautta. Mies etenee nyt pelkällä tahdolla. On ottelun viimeinen erä, viimeiset sekunnit; viimeinen mahdollisuus voittaa ja se vaatii tyrmäyksen.
Minuutti, eikö se mennyt jo aikaa sitten? Viisikymmentä sekuntia, kuuluiko edellisestä huudosta muka vain 10 sekuntia? Jalat eivät enää tottele käskyjä. Ne toistavat tuttua rutiiniaan ja siirtyvät toistensa eteen. Kerta toisensa jälkeen, luontonsa mukaisesti loppuun asti yrittäen. Tämä ottelu päättyy vasta kongin kumahdukseen.
Viisitoista sekuntia – nyt kaikki peliin! Valmentajan huuto ei ole komento, vaan kannustus. Hän tietää, että Asikainen on jo antanut kaikkensa. Nyt mennään tahdon esiin pakottamalla varavoimalla, jonka saa käyttöönsä vain ylittämällä lukemattomat kipukynnykset. Asikainen on läpäissyt ne kaikki.
Viisi sekuntia! Asikainen kuulee huudon, mutta ei enää rekisteröi sitä. Hän on jo omilla rajoillaan. Taistelija odottaa vain kongin tuomaa helpotusta. Vain sen ääni läpäisee enää omien keuhkojen vinkumisen ja sydämen päätä takovan tykytyksen äänen.
Kolme, kaksi, yksi – aika! Kongi on kumahtanut, ottelu on ohi. Asikainen putoaa jalansijoilleen kiihkeästi henkeään haukkoen. Silmät katsovat, mutta eivät näe. Mestari on nyt jossain muualla. Mielessään hän on kehässä kaikkensa antaneena. Mielikuva tulevasta kamppailusta kantoi Asikainen läpi armottoman rääkin ja aamuinen tuska turvaa häntä myöhemmin kehässä.
Valmentaja Mäki mittaa suojattinsa pulssin: 202. Valmentaja tuntee ylpeyttä taistelijansa kamppailusta. Hän tietää tämän olevan jälleen mestaruuden arvoinen. Sitä ei kuitenkaan sanota ääneen, sillä urakka on vasta aluillaan.
Asikainen alkaa palautua ennalleen ja hengitys tasoittua. Hymy nousee miehen huulille. Hän tietää suoriutuneensa hyvin. Nyt katsekin on jo fokusoitunut. Katseen kohteena on Khoren Gevor ja hymy entistä leveämpi. Työpäivä alkoi hyvin.
Artikkelin kirjoittaja Sasha Ikonen kävi pistäytymässä nyrkkeilyn EM-titteliotteluun valmistautuvan Amin Asikaisen korkeanpaikan leirillä Teneriffalla.
(MTV3)