Suomalaisen ruokakaupan pohjamuta

MÄÄRÄ JYRÄÄ LAADUN. En ole elänyt arkea ulkomailla, joten kirjoittajan näkökulmasta lienen jäävi kommentoimaan. On kuitenkin totta, että joka ikinen kerta, kun astun sisään esim. italialaiseen markettiin, iskee hillitön kateus maan ruokakulttuuria kohtaan. Vaihtaisin pienehkön marketin tarjonnan suoralta kädeltä suomalaisten hypermarkettien ja kaiken maailman Herkkujen valikoimaan. Myyntiartikkeleita on italialaisessa lähikaupassa huomattavasti vähemmän, mutta sellaisia, joita itse kulutan, reilusti enemmän ja laadultaan huikaisevan paljon parempia.

SESONGIT. Pilkotaan hieman. Italiassa kunnioitetaan sesonkeja, Suomessa ei, mitä nyt mansikoiden ja herneiden suhteen ja nekin ostetaan mielummin torilta. Iloisia yllätyksiä toki osuu kohdalle silloin tällöin. Italialaisen marketin hevi-osastolla näkee heti, mitkä kasvikset ovat sesongissa. Suomessa niille on parhaassa tapauksessa valittu oma kaukalo jossain reunalla. Koska elämme 8 kuukautta ilman omia ruokasesonkeja, olemme tottuneet tuontikasviksiin. Aina on jossain sesonki kullekin kasvikselle. On hirmuisa sääli, ettemme kunnioita sesonkeja edes silloin, kun oman sadon puitteissa voisimme. Sesongit rytmittävät vuotta ja patistavat monipuoliseen ruokavalioon. Niiden kautta syö automaattisesti tuoretta ruokaa, joka on juuri silloin parhaimmillaan. Uusia sesonkeja on aina ilo ottaa vastaan. Aah, artisokkaa! Jee, parsat saapuivat! Mutta makaroonilaatikko ei sesonkeja kaipaa.

PALVELUTISKIT. Italiassa hyvin monessa pikkukaupassakin on liha-, kala- ja juustotiski. Suomalaiset rakastavat vakuumia. On suorastaan häpeä, että hypermarketin kokoisessa kaupassa palvelutiskistä lohkaisee puolet valmisruoat ja lihatiskin tarjonta rajoittuu kassleriin, sisäfileeseen, paistiin ja jauhelihaan. Kalapuolella tarjolla on viljeltyä norjalaista lohta sekä viikon vanhaa kuhaa ja pannuahvenia. Tuhansien järvien maassa. Kalastajia ei ole, koska kansa haluaa vitosen kassilohta. Kotikaupunkini Tampere on kahden järven välissä, mutta niiden kalakantaan törmää harvakseltaan vain kauppahallin tiskillä.

20 ERILAISTA MAITOA. Mutta voittaa meidän tarjonta italialaisen hurjan monessa asiassa. Maitoja löytyy kylmäkaapista 20 eri laatua. Tuorejuustoja 70 eri makua. Marinoitua, tehotuotettua broilerinrintaa kuudelta tuottajalta, samanlaista jauhelihaa tusinalta. Karkki- ja keksihyllyjä riittää pikajuoksuradan verran. Eineshyllyjä vielä radan kaarteen verran lisää. Niistä jäisin ulkomailla paitsi.

EILINEN LEIPÄ. Suomalaiset ovat ylpeitä leivistään. Itse pidän kotimaista leipäkulttuuria säälittävänä. Meillä ostetaan iltapäivällä aamuyöllä leivottua leipää, joka syödään seuraavana aamuna. Muovipusseihin pakattu leipä ei maistu milloinkaan tuoreelta. Ja jos haluaa leipänsä vastapaistettuna, täytyy ostaa ikivanhoista pakastetaikinoista marketin paistopisteessä paistettua leipää. Ruisleipää ei liiemmin muualla ole, mutta vaihdan hitusen kuivan ruiskäntyn mennen tullen rapeakuoriseen ja sisältä pehmeään vaaleaan.

VAADITAAN JA OSTETAAN. Kaikki tämä henkii turhan nuoresta ruokakulttuurista. Kulttuurista, jota leimaa vielä vuosisadan jälkeenkin pula-ajan varjo. Olen toivonut, että nuoremman polven myötä asiat paranisivat, kun porukka reissaa ja näkee, miten muualla osataan nauttia ja ollaan valmiita hitusen siihen panostamaankin. Oma nelikymppinen sukupolveni on kuitenkin jo parhaassa kulutusiässä ja vaikka yksittäisiä toivonpilkahduksia näkyykin, jyrää massan kulutustottumukset tarjontaa kaiken aikaa omin silmin katsottuna suppeammaksi. Keskustelu pyörii verkkokaupan kehittämisessä ja kantiskorttien tiedonkeruussa, mutta ei laadun parantamisessa. Hanttiinkin sentään pistetään, mistä hyvänä esimerkkinä vaikkapa Satokausikalenterin saavutukset lisääntyneessä kasvismyynnissä. Mutta tehtävää on vielä paljon. Syödään hyvin ja vaaditaan enemmän. Kaupalta ja itseltämme.

PS.Eikä viitsi edes mennä ”viinit ruokakauppoihin” -keskusteluun.