Mainos
Mainos

Pari sanaa ja siemausta alkoholista

Suomalaisilla on alkoholikompleksi. Siitä ei tarvinne väitellä. Kun puolet vuodesta elämme pimeydessä maaperällä, joka ei tuota muuta kuin routaa, on alkoholia tuotettu ja nautittu varsin brutaalein tavoin. Sen funktio on ollut päihdyttää ja antaa nautinnon tai unohduksen syntyä sen pohjalta. Makua ja polttoa sietäen. Samalla, kun eteläeurooppalaiset kansat ovat kokoontuneet yhteen sadonkorjuun merkeissä ja järjestäneet iloa ja nautintoa pursuavia juhlia, ovat härmän häjyt leiriytyneet tuvan nurkkaan tempomaan kirkasta alas kynttilänvalossa. Tästä ei ole kauaa, joten on ymmärrettävää, että nautinnon päälle rakentuvalle kulttuurille on ehditty valaa vasta perustukset. Kieltolaki pisti juoppolallit hetkeksi ojennukseen ja viinapirun kiroukseen. Osittain ihan syystäkin. Sen jäänteet sinnittelevät suomalaisuuden ytimessä yhä, onhan lukuisat lain kokeneet isovanhempamme vielä elossa ja heidän kasvattamat suuret ikäluokat täydessä terässä.

YKSILLE. Kun nautinnonhakuinen elämäntapa alkoi rantautua Suomeen, syntyi kulttuurimme virtapiireissä oikosulku. Luterilainen elämänoppi ei nautintoa arvostanut eikä alkoholin lipittely maun takia sopinut muutenkaan ajatusmaailmaan. Alkoholi mielletään yhä laajalti viinaksi ja viina ryypättäväksi. Saunakalja on ainoa kulttuurissamme täysin hyväksytty tapa nauttia alkoholia ilman huonoa omaatuntoa tai muiden arvostelua. Kun nainen ilmoittaa somessa nauttivansa lasillisen viiniä työpäivän jälkeen, maistuu taustalla kevyesti kielletyn hedelmän aromi arkena juomisesta. Kun äijät lähtevät yksille, leijuu ilmassa viinapirun henki kuiskailemassa mahdollisuudesta lapasesta lähtöön.

KÄNNIPELLE. Alkoholi kuuluu suomalaisen huumorin ytimeen. Siinä missä eteläeurooppalaiset miehet kirmaavat hiljaasallitusti rakastajattariensa luo, koska pojat on poikia, tempovat suomalaiset pojat lärvilautoja ja kompuroivat kotiin saman sanonnan pyhittäminä. Iisisti tissuttelu on vaimolta saadun vaparin ja promillejen hukkaanheittämistä, joten eiköhän vedetty poikien kanssa pari shottirallia kyytipojiksi. Krapulapäivän kestosuosikki on edellisillan känniääliön koottujen kommellusten naureskelu. Suomessa humalatila on ollut päämäärä, joten miksi ihmeessä sitä pitäisi piilotella? Kännissä saan olla ihan oma itseni, kuningas. Tää ilta ei kaipaa viininlipittelijöitä. Siinä on prikka, vetäkää jätkät siitä.

KÄNNITAPAKOULU. Olin juuri kaksi viikkoa Etelä-Ranskassa. Näin reissun aikana yhden humalaisen ihmisen, jolla muuten näytti elämä olevan ainakin pintapuolisesti kunnossa. Moni päihtynyt koditon toki lisäksi, mutta ei mennä niihin ongelmiin tässä. Mies istahti samalle terassille, jossa nautimme illallista. Seurasin, miten paikan omistaja kyseisen asiakkaan hoitaa. Mies tilasi pullollisen viiniä ja ruoan. Välillä mutisi hiljaa itsekseen kännihörinää, mutta muuten hillitsi humalatilan näyttämistä. Pullo viiniä myös tarjoiltiin ja känniläisen illallinen hukkui ravintolan muuhun sorinaan. Mistä tullaankin aiheeseen. Suomalaiset eivät osaa käyttäytyä humalassa. Meillä on humalahakuinen kulttuuri. Ok, hyväksytään se vielä toistaiseksi. Miksi humalatila on niin usein sulkeutuneen persoonan muita ärsyttävästi vapauttava olotila, joka silti hyväksytään ja jolle lopuksi nauretaan?

Diktaattorina määräisin kansalaisille alkoholiajokortin. Saat lupalapun Alkoon, kun osaat käyttäytyä humalassa. Hiprakka on hauska olotila. Se vapauttaa suupieliä ja kielenkantoja. Se on ilman muuta yksi alkoholin globaalin menestyksen pilareista. Hiprakassa oleva seurue voi olla tasokkaampaa seuraa kuin selvinpäin. Ajatus ja juttu lentävät rennommin ja turhat sosiaaliset aidat ovat kaatuneet. Siihen tilaan on hyvä jäädä ja pyrkiä ylläpitämään. Eivätkö ihmiset tutkiskele itseään, miten humalassa toimivat? Itsensä kontrolloimista kutsutaan meillä usein kärvistelyksi. Jos taipumus on päätyä känniääliöksi, eikö siitä haluta oppia mitään? Onko "kärvistely" oikeasti pahempi synti? Jos ei halua hillitä juomistaan, niin eikö silloin voisi opetella humalansa hallintaa? En muista koskaan törmänneeni tätä käsittelevään julkiseen keskusteluun. Viinipiru Arto Koskelon kanssa olemme aiheesta joskus somessa samanmielisesti virkkoneet. Kännitapakoulu tekisi Suomelle hyvää.

NOSTETAAN KISSA ILLALLISPÖYDÄLLE. Luin tänään Ilta-Sanomista artikkelin, joka koski alkoholin nauttimisen sopivuutta lasten seurassa. Juttu lähti ensimmäisestä lauseesta alkaen alkoholiongelmien puimiseen. Se kuvastaa hyvin käytävää alkoholikeskustelua. Lasillinen pari viiniä aterian yhteydessä osoittaisi kasvavalle sukupolvelle luonnollista suhtautumista alkoholiin. Se ei ole tabu. Se ei ole kielletty hedelmä, jota tavoitellaan, kun vanhempien silmä teini-iässä välttää. Kohtuullisen nautiskelun piilottaminen ylläpitää kieltolakikrapulaa, jota yhä podemme. Viime aikoina on ollut merkkejä siitä, että nuoriso ei ihannoisi enää känniördäystä. Suomalaista alkoholipolitiikkaa siitä ei ainakaan voi kiittää. Ovatko junnut oikeasti oivaltaneet auenneessa maailmassa, mistä tässä on kyse? Viini on nautintoaine. Olut myös. Jokainen laadukas väkevä samoin. Jos mätät roskaruokaa kohtuuttomasti, tulet lihavaksi. Jos juot liikaa alkoholipitoisia juomia, tulet tänään känniääliöksi, huomenna alkoholistiksi.

Kulttuurimme voisi olla murroskohdassa. Mutta kulttuurimme tarkoittaa ainoastaan meitä, ihmisiä. Me päätämme, mihin sitä viemme, kasvatamme. Pystyisimmekö jo ravistamaan kulttuuriperimän taakan harteiltamme, istahtaa alas, kaataa lasillinen viiniä eteemme ja nauttia se viininä? Ei viinana. Ei alkoholina. Ei rappion alkuna eikä itsekurin loppuna. Ajatuksen kanssa, hetkeksi makuun keskittyen. Mieltä keventäen, humalaa kaihtaen. Tiedän sen tunteen. Nautin tätä kirjoittaessani lasillisen valkoviiniä ja yhden kotimaisen pienpanimo-oluen. Otetaan meille!

 

Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.