Mainos

Video: Pelkohaaste pakottaa epämukavuusalueelle – uskallatko sinä kokeilla?

Suoritimme kesäkuun 2015 aikana haasteen, joissa kohtasimme omat pelkomme.

Venezuelalainen Michelle Poler asetti itselleen haasteen: elää 100 päivää ilman pelkoa, elämästä täysillä nauttien. MTV Lifestylen toimitus päätti kokeilla samaa: nyt tehdään jotakin, mikä saa ihokarvat pystyyn!

Suoritimme kesäkuun 2015 aikana pelkohaasteita, joissa kohtasimme omat pelkomme. Miten kävi? Kannattiko? Lue kokemukset!

Maria, 29

Minkä pelottavan asian teit?

Pitelin jättituhatjalkaista käsissäni.

Miksi juuri sen?

Pelkään tuhatjalkaisia ihan tuhottomasti. Tälle ei ole mitään syytä: tuhatjalkainen ei ole koskaan loukannut, purrut, satuttanut tai edes uhkaillut minua väkivallalla... Tuhatjalkaisen miljoona jalkaa tuntuvat ällöttäviltä: ne ovat kuin pieniä, nivelikkäitä KARVOJA, joilla tuhatjalkainen möngertää ja koskettelee! Koko otus on omituisen nivelikäs, kuin jokin outo mato. Tätä kirjoittaessani puistattaa vähän.

Miltä tuntui ennen "suoritusta"?

Sovin Itäkeskuksen Faunattaren kanssa käynnistä ja tuhatjalkaisen tapaamisesta. En oikeastaan edes tiedä, miksi: en tosiaan halua tehdä tätä eikä kukaan edes pakota!

Suorituspäivänä ahdisti. Puistatuksia kulki kehossa ristiin rastiin. Ajattelin tuhatjalkaista, sen nivelikkäitä pieniä jalkoja, joita olisi ainakin tuhat. Ehkä se SÄTKISI ja tekisi äkillisen liikkeen. Tai purisi! Jalat hivelisivät kättäni ja tuntuisivat kamalilta, hyi.

Eläinkaupassa sain valita, otanko käteeni pienen vai suuremman tuhatjalkaisen. Koska jättituhatjalkainen on ehkä pelottavin asia ikinä, valitsin sen. Mietin, että jos tämä tehdään, tehdään sitten kunnolla.

Kun laitoimme kameroita valmiiksi, tuhatjalkaiset eivät tehneet oikeastaan mitään. Ne vain möllöttivät paikoillaan terraariossaan. Niiden katseleminen tuntui ahdistavalta. Tuijotin niiden jalkoja: sätkytteleekö se, vilisevätkö jalat? Eivät. Tuhatjalkaiset olivat levolla.

Tuhatjalkainen ehkä tiesi, mitä tuleman pitää, sillä se meni tiukalle rullalle ennen kuin sain sen käsiini. Koko otus ei painanut melkein mitään, eikä se uskaltanut liikahtaakaan. En uskaltanut minäkään. Olimme molemmat hyvin, hyvin kauhuissamme. Pelkäsin, että se hyökkäisi tai pomppaisi, mutta myyjän mukaan olisi erittäin epätodennäköistä, että tuhatjalkainen haluaisi tehdä minulle jotakin. Myös sen jalat olivat aivan paikoillaan. Onneksi! Tuhatjalkainen luultavasti ajatteli, että aion syödä sen.

Entä sen jälkeen?

Kun annoin tuhatjalkaisen pois, hieroin käsiäni yhteen vaikka kuinka kauan. Tässä se OLI, hyi hyi hyi. Samalla koko otus tuntui aika säälittävältä: se vain yritti elellä omaa elämäänsä, ja minä häiritsin sen päivää. Olo oli epätodellinen ja outo. En voinut uskoa, että olin pidellyt tuhatjalkaista! Hyvä minä!

"Oh my God!" Katso video suorituksesta:

Susanne, 39

Minkä pelottavan asian teit?

Osallistuin Giro D’Espoon kuntoajotapahtumaan, jossa pyöräillään 111 km matka ryhmäajona.

Miksi juuri sen?

Jostain syystä en pidä siitä, että pelot rajoittavat elämääni, ja pidän haasteista. Tapahtuman haaste matkan vuoksi oli houkuttelevampi kuin ryhmäajon pelko, joten päätin haastaa itseni ja että pärjään ihan hyvin ryhmässä mukana. Ryhmäajossa pitää osata ryhmäajon "säännöt" sillä välimatkat pyöräilijöiden välillä ovat pienet ja pienikin moka voi aiheuttaa kolarin/kaatumisen/tapaturman.

Miltä tuntui ennen "suoritusta"?

Pelkäsin ryhmäajoa, sillä en ole ennättänyt harjoittelemaan tätä kertaakaan. Jännitin tätä kolme viikkoa ja viimeiseen asti olin jättämässä sitä väliin, juuri tämän pelon vuoksi. Vielä aamulla herätessäni en ollut lähdössä, mutta veto ylittämään pelko oli suurempi.

Entä sen jälkeen?

Upea fiilis tietty, ja jos en olisi lähtenyt tähän, niin olisi harmittanut ihan vietävästi!

Susanne, 39

Minkä pelottavan asian teit?

Hyppäsin järveen harjoittelemaan vapaauintia luonnonvedessä.

Miksi juuri sen?

En ole koskaan pitänyt juurikaan uimisesta tai kylmästä vedestä. Olemme kavereiden kesken jo kolme vuotta kisanneet leikkimielisesti sprintti-triathlonissa aina kesän lopussa, ja olen uinut siellä aina vuoden välein. Uintimatka on 750 m ja olemme uineet uimahallissa.

Minua on ottanut päähän, että häviän aina uinnissa muille enkä saa kerittyä sitä kasaan kisan aikana.

Viime syksynä päätin, että olen varmasti jo riittävän aikuinen siihen, että olisi aika kyseenalaistaa uskomukset ("en osaa enkä pidä uimisesta") ja ilmoittauduin uinnin tekniikkakurssille. Viiden kerran kurssin aikana sain perustaidot, joita olen harjoittanut itsenäisesti.

Viime syksynä ilmoittauduin syksyllä 2015 pidettävään Tahko-triathloniin olympia-matkalle, jossa uidaan 950 metriä järvessä (+pyöräily 40 km ja juoksu 10 km).  Tätä varten tuli märkäpuvun hankkiminen ajankohtaiseksi ja uintitreenin siirtäminen ulkovesiin.

Miltä tuntui ennen "suoritusta"?

Ensimmäisen kerran kun vedin puvun päälle järven rannalla, meinasi tulla itku. Puku on niin piukka, että liikkuminen ja hengittäminen tuntui oudolta (kyllä, on ihan oikean kokoinen, en vain pidä mistään tiukasta...) ja 16-asteinen samea järvi tuntui pelottavalta. Järven molemmissa päissä oli poijut, jotka oli tarkoitus kiertää, ja ne tuntuivat olevan todella kaukana rannasta ja toisistaan.

Vesi tuntui hetken kylmältä ja epämiellyttävältä, kun sitä lirui vetoketjun välistä puvun sisään hieman. Ajatus pään työntämisestä sameaan veteen tuntui hurjalta, kun oli tottunut tuijottamaan altaassa kaakeleita. Vesi näytti vihreänruskealta, muttei onneksi maistunut juuri miltään. Hetken päästä tajusin, että sameushan on hyvästä, sillä en todella haluaisi nähdä kaloja tai muita vedeneläviä uidessani. En pidä niistäkään.

Vedessä suunnistaminen on vaikeaa ja uin ketunlenkkejä tämän vuoksi. Avovedessä uiminen on myös tosi paljon rankempaa, sillä vesimassan ympärillä tuntee, tuuli liikuttaa vettä ja uinti todella tuntuu eri tavalla uinnilta. Tuntui, että sai todella kauhoa itseään eteenpäin.

Keskellä järveä olo tuntui aika pieneltä ja hetkellisesti epätoivo meinasi iskeä: en jaksa, voimat on loppu ja olen näin kaukana rannasta. Hetken hengähdystauon jälkeen reippaus taas palasi ja matka alkoi taittua.

Entä sen jälkeen?

Laiturilta kun katseli taas uimaansa reittiä, se tuntui pitkältä. Fiilis oli aika hyvä. Nyt tiedän, että pystyn taas tähänkin. Johonkin, jota en viime kesänä olisi voinut kuvitellakaan tekeväni. Pelkojen voittaminen tuntuu hyvältä, vaikka sitä välillä pysähtyy miettimään, että miksi ihmeessä. Lopulta tietää, että just siksi :)

 

Mainos

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.