Mainos

Vesku

Suomi 2010. Käsikirjoitus ja ohjaus: Mika Kaurismäki. Tuotanto: Mika Kaurismäki, Marianna Films. Pääosissa: Vesa-Matti Loiri, Lily Loiri, Jenni Loiri, Joonas Loiri, Stina Toljander, Hannele Lauri, Lenita Airisto, Marita Hakala, Esko Salminen, Kalle Holmberg. Kesto: 90 min.

Vesa-Matti ”Vesku” Loiri (s. 1945) on koko Suomen kansan rakastama taiteilija. Ja mitä tämä kertoo Suomen kansasta?

Vastaus on Mika Kaurismäen dokumenttielokuvan perusteella vähintäänkin moniselitteinen. Eteemme avautuu kuva demonien piinaamasta renessanssinerosta ja toisaalta katkeroituneesta, liikaa juovasta ja syövästä miehestä, joka ei oikein koskaan ole osannut sitoutua kehenkään.

Haastatteluihin ja arkistopätkiin nojaava dokumentti luotaa Veskun vaiheita julkisuuden hahmona ja yksityishenkilönä. Lapin mökillään puolikekkulissa tarinoiva Loiri pohtii elettyä elämäänsä, jota menestys on siivittänyt ja menetykset viiltäneet. Syvin haava on esikoispoika Janin kuolema auto-onnettomuudessa 1994. Ex-urheilija Loiri puhuu avoimesti myös diabeteksestaan ja ahdistavasta ylipainostaan.

Mies, jonka ylivoimaisesti suosituin roolihahmo on huonohampainen kotihulttio, väittää, ettei jäänyt Turhapuron vangiksi toisin kuin häntä toistuvasti varoiteltiin. Totta on, että monilahjakkuus on pystynyt läpi uransa tekemään sekä komediaa, draamaa että musiikkia. Toisaalta kaikkein vaikuttavimmaksi rooliksi on jäänyt se ensimmäinen: 16-vuotiaan Paten osa Mikko Niskasen elokuvassa Pojat (1962).

Dokumentista välittyy se, miten Vesku on tehnyt kaiken aina vähän ”yli”. Olipa kyse kaatuilu- ja verbaaliakrobatiasta tai ääripateettisista Leino-tulkinnoista, kynttilää ei ole säästelty ja malja on läikkynyt.

Entiset vaimot ja neljä lasta muistelevat yhteisiä aikoja lämmöllä. Mies on ollut ”intensiivinen heittäytyjä” ja hyvä isä mutta tarpeen tullen myös vastuuton jättäjä. Taiteilija, joka ei sitoudu auktoriteetteihin tai kellonaikoihin. Yhtä myötämielisiä ovat kollegat, jotka ovat näytelleet, ohjanneet, säveltäneet tai sanoittaneet huilumiehen persoonaa varten.

Mika Kaurismäki on aina ollut parhaimmillaan dokumenteissa (Moro No Brasil, Sonic Mirror). Leppoisasti jutusteleva Vesku on sisällöiltään ihan kiinnostava – mutta rakenne tuntuu vuoroin jähmeältä ja vuoroin lötköltä. Draivia ei ole. Loppuvaikutelma on päähenkilönsä tapaan jotenkin lannistunut, jopa masentunut.

Loiri puhuukin koomikoiden surusta, ja lyhytpinnaisuudesta. Hän ja Spede Pasanen lienevät tyypillisiä esimerkkejä klovneista, joiden nauru kumpuaa pimeästä. Speden huumorihan perustuu paitsi valmiiksi naurettuun banaaninkuorikomiikkaan myös huonosti naamioituun naisvihaan. Veskun joviaalien hahmojen kautta tämä on tullut esiin pehmeämmin – mutta epämääräinen aggressio näkyy yhä.

Elämän ja kuoleman rajalla maattuaan Loiri kertoo valinneensa elämän, koska hänen mittansa ei ollut vielä täysi. Samaa mieltä lienee tuoreen Provinssirock-konsertin yleisö, jonka vanhojen ja nuorten fanien hämmentävä liikutus välittyy elokuvan lopussa.

Teksti: Tuuve Aro

Lisää aiheesta
    Mainos
    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja