Venezuelan tankit matkalla Kolumbian rajalle

Ecuadorin presidentti Rafael Correa vaatii Kolumbialta anteeksipyyntöä hyökkäyksestä Ecuadorin puolelle. Jos anteeksipyyntöä ei tule, Ecuador valmistautuu puolustautumaan kaikin mahdollisin keinoin, varoittaa presidentti.

- Nykyisessä tilanteessa anteeksipyyntöä saattaa joutua odottamaan pitkään, arvio MTV:n uutisten ulkomaantoimittaja Janne Hopsu, joka taustoittaa jäljempänä tilannetta.

Naapurimaat Kolumbia, Venezuela ja Ecuador ovat ajautuneet keskinäisen selkkauksen partaalle sen jälkeen, kun Kolumbia viikonloppuna hyökkäsi Farc-sissejä vastaan Ecuadorin puolelle.

Presidentti George W. Bush on asettunut kiistassa Kolumbian puolelle sanoen tukevansa liittolaistaan.

Ongelmasta alueellinen

"Tämä ei ole kahdenvälinen ongelma, tämä on alueellinen ongelma." Näin luonnehti Ecuadorin presidentti Rafael Correa Kolumbian asevoimien hyökkäystä vasemmistolaisten Farc-sissien tukikohtaan Ecuadorin puolella maiden välistä rajaa. Iskussa kuoli taistelunimellä Raúl Reyes tunnettu Farc:n kakkosmies, liikkeen kasvot ja hengen luoja. Reyesin kuolema ainakin vaikeuttaa Farc:n hallussaan pitämien satojen panttivankien vapauttamisia. Reyes oli panttivankineuvottelujen keskeinen henkilö.

Financial Times -lehden haastattelema venezuelalainen ihmisoikeustoimija aprikoi, pyrkikö Kolumbia Reyesin tappamisella estämään tulevat panttivankien vapauttamiset. Äskeisissä vapauttimisissa tärkeää roolia esitti Venezuela presidentti Hugo Chávez, joka on Kolumbian kanssa vihoissa.

Latinalaisen Amerikan maat ovat tuomineet laajasti Kolumbian hyökkäyksen naapurimaahansa. Esimerkiksi Brasilia vaati Kolumbian presidenttiä Álvaro Uribea pyytämään anteeksi Correalta. Kolumbia on jo pyytänyt anteeksi, mutta ele oli väkinäinen ja sen teki maan ulkoministeri, ei presidentti.

Latinalaisen Amerikan latautuneessa ideologisessa ilmapiirissä Uriben anteeksipyyntöä saattaa joutua odottamaan pitkään. Yhdysvaltain uskollinen liittolainen Kolumbian hallitukset yksi toisensa jälkeen ovat olleet Yhdysvaltain uskollisia liittolaisia. Toisin kuin Latinalaisessa Amerikassa yleensä, Kolumbiassa vasemmistolla ei ole ollut tilaa maan politiikassa. Kolumbiaa ovat hallinneet puolitoista vuosisataa joko liberaalit tai konservatiivit, joskus yhdessä, useammin erikseen ja keskenään erittäin verisesti taistellen. Molemmat ovat kuitenkin hylkineet avoimesti vasemmistolaisia voimia.

Washingtonin ja Bogotán läheistä suhdetta kuvaa, että Yhdysvallat käynnisti jo Bill Clintonin aikana Plan Colombia-suunnitelman, johon Washington on upottanut suuret määrät rahaa, etupäässä sotilaallisiin tarkoituksiin. Suunnitelma tähtäsialunperin julkisesti huumekaupan kukistamiseen, mutta suunnitelmassa oli myös ideologinen pohjavire. Tämä kävi ilmeiseksi al-Qaidan terrori-iskujen jälkeen syyskuussa 2001. Farc listattiin terrorijärjestöksi, ja nyt Plan Colombiaa toteutetaan "narkoterrorismin vastustamisen nimissä". Sekä Farc että oikeistolaiset paramilitaari-kuolemanpartiot rahoittavat toimintaansa huumeilla. Monet paramilitaarit ovat riisuutuneet aseista hallituksen kiistellyn armahdus- ja sopeuttamisohjelman mukaan, mutta osa jatkaa toimintaansa, ja osa siviilielämään siirtyneistä on astunut takaisin rikosten poluille. Siinä missä Farc on hallituksen verivihollinen, paramilitaareilla on läheiset yhteydet maan armeijaan ja poliittiseen eliittiin.

Kolumbia kulkenut omia teitään Kolumbian vasemmistolaiset sissiliikkeet, käytännössä noin 11 000 taistelijan Farc (Fuerzas Armadas Revolucionarias de Colombia) ja pienempi Eln (Ejército de Liberación Nacional), eivät ole olleet mantereen ainoita sissiliikkeitä. Niiden olemassaolo kuitenkin kertoo omalla tavallaan, että Kolumbia on kulkenut mantereella poliittisesti omia teitään moni tavoin.

Kolumbian hallitusta vastaan jo vuosikymmeniä taistellut marxilais-leniniläinen sissiliike Farc syntyi 1960-luvulla. Sen tiukan kommunistinen ideologia ei ole sopeutunut maailman muutoksiin. Väkivaltaisen järjestön kannatus on nykyään pieni, vaikka tulo- ja muut sosiaaliset erot ovat Kolumbiassa yhä ammottavat.

Kolumbiassa vasemmistolaisten poliitikkojen tai liikkeiden yritykset nousta demokraattisesti vaikuttaviin asemiin ovat päätyneet murhiin tai joukkomurhiin. Vasta aivan viime vuosina Kolumbian vasemmisto on saanut legitiimiä poliittista valtaa. Hyvin monessa Latinalaisen Amerikan valtiossa erilaiset vasemmistolaiset presidentit puolueineen istuvat nyt vaaleilla valittuina johtajina. Aikakausi, jolloin valtaa pitivät Yhdysvaltain tukemat sotilasdiktatuurit tai muunlaiset puolidemokraattiset tai korruptoituneet eliitit, on ohi.

Yhdysvaltain, gringojen, ote alueesta on yhä laaja. Pohjoisen jättiläisen taloudelliset markkinat ovat elinehto Latinalaisen Amerikan maiden viennille. Yhdysvaltalaiset sijoitukset puolestaan työllistävät paljon ihmisiä Rio Granden eteläpuolella. Latinalaisen Amerikan johtajat, kansalaisista puhumattakaan, eivät kuitenkaan enää halua alistua Yhdysvaltain poliittiseen, taloudelliseen ja sotilaalliseen puristusotteeseen. Alue ei enää halua olla ylenkatsottu "takapiha".

Globalisaatio on tuonut mukanaan sen, että Washingtonin harjoittama perinteinen Monroe-oppi alkaa murtua. Latinalaisen Amerikan maat laajentavat kauppa- ja poliittisia suhteitaan niin Aasiaan, Afrikkaan kuin Eurooppaan. Vaikka Yhdysvallat on yhä ainoa todellinen supervalta, sen käyttämät kovat arvot ja keinot eivät enää pure, muu Amerikka vaatii tasaveroista ja arvostavaa kohtelua. Esimerkiksi mantereen taloudellinen jättiläinen Brasilia vaatii itselleen näkyvää roolia maailmalla, se haluaa mm. pysyvän paikan YK:n turvallisuusneuvostoon.

Kriisissä mukana ideologiaa

Ecuadorin, Kolumbian ja Venezuelan nykyisessä kriisissä on mukana aimo annos ideologiaa. Siksi tähän troikkaan on lisättävä Yhdysvallat.

Kolumbian nykyinen presidentti Uribe on oikeistolaisesti ideologisin johtaja maassa pitkään aikaan. Tämä myös näkyy Kolumbian toiminnassa, suhteissa ja reaktioissa naapurimaihinsa. Kolumbiassa hyvin suositun Uriben ideologisuuden yksi taustatekijä on, että Farc aikoinaan tappoi hänen isänsä.

Uribe epäilee Correan johtamaa Ecuadoria yhteistyöstä Farc-sissien kanssa. Kolumbian mielestä Ecuador ei ole valvonut rajaseutuaan ja pitänyt Farcia poissa alueeltaan. Siksi Kolumbia ei kertonut tai konsultoinut Ecuadoria etukäteen hyökkäyksestä. Kolumbia on luultavimmin saanut tarkkaan ja onnistuneeseen iskuunsa tiedustelutietoa Yhdysvalloilta.

Ecuadorin välejä Kolumbiaan ja sitä tukevaan Washingtoniin hiertää lisää se, että näitä tietoja on yhtä luultavasti kerätty Yhdysvaltain tukikohdasta Mantasta, joka sijaitsee Ecuadorissa. Washingtonin ja Quiton välinen sopimus Mantasta päättyy ensi vuonna, ja Correa on ilmoittanut, ettei sopimusta jatketa. Maiden välejä ei myöskään paranna se seikka, että Yhdysvallat ei ole kiirehtinyt tuomitsemaan Kolumbian tekemään rajaloukkausta.

Ecuador vastaa Kolumbialle, että viidakkoista aluetta on työlästä valvoa. Sen lisäksi se vaatii Kolumbiaa ratkaisemaan sisäisen konfliktinsa, joka on ajanut Ecuadorin puolelle noin 200 000 pakolaista. Maat kiistelevät myös Kolumbian - tai usein yhdysvaltalaisten palkkasoturien - tekemistä kokaiinipensaiden myrkytyslennoista maiden rajaseudulla. Kolumbia on jäädyttänyt lennot niiden mahdollisesti aiheuttamien ympäristöongelmien, mutta myös poliittisen vastustuksen, takia.

Venezuelan ja Kolumbian suhteet suurin ogelma

Kriisin syvin ja vaikein ongelma vallitsee kuitenkin Kolumbian ja Venezuelan välillä. Vastakkain ovat kaksi peräänantamatonta ja mantereelle tyypillistä populistista ideologista johtajaa, Uribe ja omintakeista 20. vuosisadan sosialismia julistava Chávez. Tämä asetelma symbolisoi lajemminkin läntisen pallonpuoliskon aatteellista ja hegemonista valtataistelua.

Uribe ja Chávez ovat olleet sanasotasilla jo monta vuotta, ja diplomaatit ovat saaneet usein korjata näitä jälkiä. Nykyinen kriisi on kuitenkin pahin maiden keskinäisessä lähihistoriassa. Chávez haukkuu Uribea imperialistisen Yhdysvaltain lakeijaksi. Uribe syyttää Chávezia kansanmurhan tukemisesta. Hän viittaa tuoreisiin väitteisiin, että Chávez olisi tukenut Farcia. Chávezin tiedetään sympatisoivan Farcia, jos ei muuten niin vastustaakseen Yhdysvaltoja.

Kolumbia syyttää Farcia jälleen myös yrityksistä hankkia radioaktiivista materiaalia ja rakentaa "likainen pommi". Samanlaisia epäilyjä Farcia vastan esitettiin lähes päivälleen kaksi vuotta sitten, mutta tuolloin ne kuivuivat kokoon. Jos epäilyt pitävät nyt paikkansa, ne ovat erittäin vakavia ja murtavat lisää Farcin hupenevaa kannatusta. Jos epäilyt osoittautuvat vääriksi, ne ovat huonoa mainosta Kolumbialle. Sen armeija on jäänyt aiemmin kiinni yrityksistä lavastaa Farc syylliseksi rikolliseen tekoon. Sota epätodennäköinen Chávez uhittelee sodalla, jos Kolumbia hyökkää sen maaperälle. Kolumbia on vetäytynyt diplomaattiseen kuoreensa ja sanoo, ettei se aio ryhtyä sotatoimiin.

Sodan syttyminen Kolumbian ja Venezuelan - tai Ecuadorin - välillä, on kuitenkin epätodennäköistä. Se kävisi kaikille kalliiksi taloudellisesti ja sotilaallisesti. Venezuelan armeija ei kykene kukistamaan Kolumbian asevoimia. Sillä on vähemmän joukkoja ja heidän koulutustasonsa on vähäinen, vaikka Chávez on hankkinut uutta kalustoa. Öljytuloista on tässä yhteydessä vähän hyötyä. Kolumbian armeija sotii jo nyt sissejä ja vaihtelevalla tarmolla vielä toimivia paramilitaareja sekä muita huumeverkostoja vastaan. Voimavarojen siirtäminen Venezuelan suuntaan olisi vaikeaa. Sota lisäksi vetäisi helposti mukaan Kolumbian armeijaa tukevan ja kouluttavan Yhdysvallat, tai vähintään Kolumbiassa toimivia yksityisiä yhdysvaltalaisia palkkasotureita, Irakin malliin. Tavallinen kansa näissä kolmessa maassa ei puhku sotaintoa, mikä osaltaan hillitsee sotasuunnitelmia kuuman retotiikan takana.

Kolumbia ja Venezuela ovat taloudellisesti ja energiakysymyksissä riippuvaisia toisistaan moni tavoin. Sodan aiheuttamaa taloudellista taakkaa kasvattaisivat sotaa pakenevat ihmiset rajan molemmin puolin. Venezuelan puolella on tällä hetkellä jo noin 200 000 kolumbialaista maanpaossa paramilitaarien, sissien ja armeijan väkivaltaa.

Diplomaatit saavat kuitenkin tehdä taas kerran kellon ympäri töitä nyt YK:ta ja Amerikan valtioiden järjestöä OAS:ia myöten. Kolumbian ja Venezuelan välinen machoileva nokittelu jatkuu kuitenkin niin kauan kuin sekä Uribe että Chávez ovat vallassa, ja Washington lähestyy Latinalaista Amerikkaa kylmän sodan jälkijättöisessä hengessä ideologisesti.

(MTV3)