Suomalaisten kommunistien hajaannuksen syyt on löydettävissä SKP:n sisäpuolelta, ei niinkään ulkopuolelta. Hajaannus sai alkunsa SKP:n kapean johtoklikin "sisäsiittoisesta" konfliktista, jonka perusjako laajennettiin pian koko järjestökenttään.
Vuoden 1966 osittain uusittu johto sai vastaansa puolueen sisään pureutuneen vanhan suunnan opposition. Jako kahtia oli lähimmillään vuonna 1969, mutta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen väliintulo esti sen. Valtiotieteen maisteri Veli-Pekka Leppänen (kuvassa) päätyy näihin johtopäätöksiin tutkimuksessaan "Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964-1970". Tämä poliittisen historian alaan kuuluva väitöskirja tarkastettiin tänään Helsingin yliopistossa.
Leppänen päättelee, että vaikka ulkoakin tuli kosolti eri impulsseja, niin hajaannuksen pohja-ainekset olivat kuitenkin saaneet alkunsa jo puolueen historian varhaisina vuosina. Hän kirjoittaa, että menneisyys painoi vastustamattomasti kohti puoluesotaa.
Taustalla olivat mm. ikäpolvien erot. Vähemmistöläisyyttä ruokkivat Leppäsen tutkimustulosten mukaan eniten 1920- ja 1930-luvulla hankittu neuvostokoulutus sekä poliittinen vankeus Suomessa ja työpaikka valtiollisessa poliisissa vuosina 1945-48. Leppänen kääntää tämän myös toisin päin. Jos suomalaiselta kommunistilta puuttuivat nämä taustatekijät, hän mitä ilmeisimmin toimi enemmistöläisesti. Tämä todennäköisyys oli vielä suurempi, jos kommunisti oli palvellut Suomen sodanaikaisissa rintamajoukoissa ja jos hänellä oli leimallisesti vahva ay-tausta. Hajaannus ei sopinut NKP:n strategiaan Kansainvälisistä tekijöistä merkittävimpiä olivat Nikita Hrushtshovin potkut neuvostojohdosta vuonna 1964 ja Tshekkoslovakian miehitys vuonna 1968. Myös maailmankommunismin teoreettisen linjaerimielisyydet heijastuivat jossain määrin Suomeen. SKP ei kuitenkaan jakautunut muodollisesti kahtia, ja tämä selittyy NKP:n asenteella. Leppäsen mukaan NKP:n Suomen suuntaan omaksumaan rauhanomaisen levittäytymisen strategiaan ei olisi tuolloin mitenkään sopinut ajatus kahdesta kommunistisesta puolueesta.
Neuvostoliittolaiset käyttivät äärimmäisiä poliittis-taloudellisia keinoja SKP:n virallisen jakaantumisen estämisessä. NKP uhkasi puolue- ja valtiosuhteiden viilentämisellä ja SKP:n eliminoimisella kansainvälisestä kommunistisesta liikkeestä. Taloudellisesti painostettiin sillä, että SKP:n yritysten edulliset tilaukset idästä loppuvat, ellei pakkosopua tehdä. Leppänen arvelee, että myös suora dollarituki pantiin vaakakuppiin.