Väärää talouspolitiikkaa

Talousasioiden pitkän linjan tietäjä, tutkija ja professori Sixten Korkman haluaa horjuttaa taloustietäjien ja siinä sivussa poliitikkojen, virkamiesten ja muiden talouden kanssa tekemisissä olevien ihmisten itsevarmuutta. Mikä yhtenä päivänä näyttää ainoalta oikealta totuudelta onkin seuraavana päivänä jo vanhentunutta muinaistietoa ja -politiikkaa.

"Talouspolitiikan historia on kertomus siitä, miten vaihtoehdottomana pidetty politiikka on olosuhteiden muuttuessa usein ajanut karille. Sovinnaisia talouspoliittisia totuuksia on alituisesti syytä kyseenalaistaa, niiden perusteita tulee tarkastella kriittisesti, ja niiden tilannekohtainen soveltaminen vaatii harkintaa. Kyky talousopillisiin uudelleenarviointeihin ja talouspolitiikan uudistamiseen ovat muuttuvassa maailmassa

menestymisen edellytys."

"Väärää talouspolitiikkaa" kirjan nimenä on varsin osuva, sillä melkein kaikki talouspolitiikka on aikojen kuluessa osoittautunut vääräksi. Taloudessa on tapahtunut murroksia ja ainoaksi oikeaksi talouspolitiikaksi määritelty näkemys on joutunut romukoppaan uusien ajatuksien tullessa esille. Kun tähän lisätään lammasmainen, yhden opin ja totuuden perässä juokseva virkamieskunta, on edistys kovin vaikeaa. Korkman ei selvästikään pidä virkamiehiä suuressa arvossa vaikka on itsekin ollut sellainen.

Talousopit ja talouspolitiikka

Korkman on koonnut kirjaansa monia osuvia mielisitaattejaan. Mauno Koivisto on sanonut, että talouspolitiikka on aina väärää, kysymys on vain siitä, kenen kannalta ja miltä kannalta. Ruotsin valtakunnankansleri Axel Oxenstierna kirjoitti 1600-luvulla pojalleen kuuluisaksi tulleen lauseen "Oi poikani, jos tietäisit, kuinka vähällä järjellä maailmaa hallitaan." Korkmanin mukaan lausahdus pätee paljolti edelleen. Ruotsin entinen valtiovarainministeri on puolestaan sanonut Korkmanin mielestä osuvasti: "Taloudellisesti tarvittavat toimenpiteet ovat poliittisesti mahdollisia vasta, kun ovat taloudellisesti jo liian myöhäisiä."

Kirja kertaa keskeiset talousopit niin, että taloudesta vähän tietävä pysyy melko hyvin kärryillä. Keskeistä modernille taloustieteelle on ollut klassisen sekä uusklassisen talousopin (eli pääasiassa kai oikeistolaiseksi ymmärretyn) ja keynesiläisen talousopin (eli vasemmistolaisen) vaihtelu milloin missäkin muodossa. Klassisen mukaan näkymätön käsi ohjaa taloutta ihmisten parhaaksi, keynesiläinen korostaa ihmisen omia tekoja kuten vaikkapa elvytyksen merkitystä.

Talousopit ovat puolestaan eri asia kuin talouspolitiikka, Korkman opastaa, sillä politiikka on viranomaisten päättämiä toimenpiteitä; oppi on puolestaan taustalla toimiva ajatusrakenne, jonka poliitikko tunnustaa tai useimmiten ei tunnusta. Korkmanin sanoin useimmat poliitikot väittävät, että esitetyille ratkaisuille ei ole mitään vaihtoehtoa (tälle on oikein sanakin: TINA eli there is no alternative). Tällä toiminnalla poliitikot välttävät Korkmanin mukaan arvokeskustelua.

Korkmanin kirja on sekoitus taloushistoriaa, arvokeskustelua, uudemman ajan talouskritiikkiä sekä mitäs-minä-sanoin-tyyppistä oikeassaolemista. Korkman lähtee Aristoteleen "hyvän elämän" pohtimisesta ja onnellisuudesta, mietiskelee vapauden merkitystä, hyvinvointia ja tehokkuutta, ihmisten tasa-arvoa. Korkman itse on hyvinvointivaltion kannattaja, koska se on monilta osin tehokas järjestelmä.

Virkamiesten palkkoja alennettiin 30-luvun lama-aikaan

Talouspolitiikan historiaa läpikäydessään Korkman kertoo myös Suomen talouspolitiikasta läpi historian. Mielenkiintoinen nykypäivään liittyvä yksityiskohta löytyy vuodelta 1933, jolloin menoja ryhdyttiin leikkaamaan virkamiesten palkkoja alentamalla - perheellisten virkamiesten palkat alenivat viisi prosenttia ja perheettömien kymmenen prosenttia. Korkmanin mukaan noina vuosina Suomi harrasti vallitsevan näkemyksen mukaista "oikeaoppista" talouspolitikkaa (lainausmerkit Korkmanin). "Oikean" talouspolitiikan myötä teollisuustuotanto putosi 15 prosenttia ja deflaatio muodostui ongelmaksi maataloudessa. Tosin nykypäivästä poiketen valuutta devalvoitui voimakkaasti - lama jäi kohtuullisen lyhyeksi.

Sodanjälkeisessä Suomessa oli pääomapula ja taloutta hallitsi sittemmin vientisektori, kuten nykyisinkin. Budjettivajeita kauhisteltiin dramaattisin sanakääntein kuten nykyisinkin eikä lainaa otettu. Toistuvat devalvaatiot hoitivat kilpailukykyongelmat. Sääntelyn ja tukipolitiikan seurauksena maassa oli ylisuuri pankkisektori ja heikkotehoinen maatalous. Kilpailupolitiikkaa ei juuri ollut ja kartellit pitivät hintoja korkealla. Selvästikin väärää talouspolitiikkaa, joka puolestaan johti 80-luvulla sääntelyn purkamiseen ja vahvan markan politiikkaan. Tämä väärä talouspolitiikka tuhoutui kansalaisten hulppeiden kulutusjuhlien jälkeen 90-luvun lamaan, josta noustiin Korkmanin mukaan reippailla devalvaatioilla ja uudistuksilla.

Lama-ajan valtiovarainministeriä Viinasta Korkman tölväisee. Korkman piti hänen vaihtoehdotonta leikkauspolitiikkaa yhteiskunnallisesti erittäin vahingollisena. Korkman oli tuolloin itse ministeriön kansantalousosaston ylijohtaja ja myöntää tukeneensa "tietenkin" ministeriön linjaa, mutta kirjoittaneensa julkisuudessa kuitenkin vuonna 1993 kiristyksien lieventämisen puolesta. Tässä Korkman on toiminut siis juuri kuten arvostelemansa virkamiehet toimivat eli toteuttaa ainakin virallisesti "oikeaa" talouspolitiikaa vaikka kokisinkin sen vääräksi.

Euro oli virhe

Lopulta kirjassa tullaankin lähelle nykypäivää eli euron käyttöönottoon, jonka vallitsevan ajatuksen mukaan piti lopettaa tasapainoton talouspolitiikka. Korkmanin aiemminkin lausuma mielipide on, että Suomen liittyminen euro-järjestelmään oli virhe ja että hän itsekin oli varoittelemassa euro-jäsenyydestä.

Kelluva valuuttakurssi Ruotsin tapaan olisi Korkmanin mukaan ollut parempi vaihtoehto. Käytännössähän kelluva kurssi tarkoittaisi tällä hetkellä, että Suomen valuutta devalvoituisi itsestään ja maksaisimme tuontitavaroista entistä enemmän - toisaalta myös tekemämme tavarat menisivät vauhdikkaammin ulkomaille kaupaksi ja siten vientitulomme kasvaisivat.

Korkman listaa usein toistettuja nykypäivän ongelmia: hallitus ei kaavaile elvytyspaketteja kysynnän lisäämiseksi ja budjettivajeita yritetään pienentää EU-vaatimuksien mukaisesti (lue: raha on kireällä). Lisäksi väestön ikääntyminen rapauttaa julkisen talouden rahoitusta (ns. kestävyysvaje eli rahaa palaa jatkossa entistä enemmän). Kun tähän lisätään Korkmanin sanoin korporatismin kyvyttömyys uudistua (lue: ay-liikkeen haluttomuus laskea palkkoja ja hyväksyä pätkätöitä), lopputuloksena on työttömyyden lisääntyminen ja tietyllä tapaa näivettyminen. Kun rahamme ovat Korkmanin karsastamia euroja (lue: ei devalvaatiota), ovatkin eväät vähissä.

Korkmanin mukaan oikeastaan vain lainsäädännön muuttaminen yritystoimintaa suosivammaksi on ainoa jäljelle jäävä keino parantaa kilpailukykyä ellei ay-liike sitten lähde muuttumaan. Korkman toivoo "hajautetumpaa palkanmuodostusta" mutta ei lähde kertomaan sen sisältöä. Elvytykselläkin on oma roolinsa, jos se toimii talouspoliittisessa kokonaisuudessa, Korkman päättelee ja muistuttaa vielä rakenteellisista uudistuksista niitä kuitenkaan tarkemmin yksilöimättä.

Kirja on mainio katsaus maailman ja Suomen talouspolitiikan virtoihin. Mielenkiintoisinta antia kirjassa ovat lähihistorian kertaaminen ja kuvailu kuinka "väärä talouspolitiikka" toistuu lähes mekaanisesti. Korkmania voi tietenkin opponoida monella tapaa kysymällä vaikkapa euron hyvyydestä ja huonoudesta. Jos euroa katsotaan nykyisen taantuman silmälasien läpi, Ruotsin kansanäänetyksessä tekemä valinta jäädä euron ulkopuolelle oli epäilemättä oikea. Suomella oli toki muitakin syitä liittyä euroon kuin talouspolitiikka. Myös konkretia jää kesken, kun Korkman ei lähde sen kummemmin avaamaan "rakenteellisia uduistuksia" tai "hajautettua palkanmuodostusta" - juuri nämä kiinnostaisivat niin sanottua tavallista lukijaa, joka ei päivittäin seuraa talouskeskustelua.

Pertti Nyberg

Kirjoittaja on journalisti MTV-uutisissa

Aiheesta lisää:

Korkman antaa madonluvut eurolle

Korkman haukkuu virkamiehet ja ekonomistit