Andeilla vuonna 1972 tapahtuneesta lentoturmasta ihmissyönnin ansiosta selvinnyt Roberto Canessa kertoo uutuuskirjassa, miten koneen maahansyöksyssä henkiin jääneet joutuivat turvautumaan järkyttävään ratkaisuunsa.
Brittilehti Daily Mail on julkaissut ensi kuussa ilmestyvästä kirjasta otteita ennakkoon. Kirjassa turmassa selvinnyt Roberto Canessa kertoo, miten kaikki tapahtui.
Fairchild FH-227D -matkustajakone iskeytyi vuoren huippuun 13. lokakuuta 1972. Tilauslennolla ollut Uruguayn ilmavoimien lento 571 oli matkalla Montevideosta Uruguaystä Santiagoon Chileen. Lentokoneessa oli 40 matkustajaa ja 5 hengen miehistö.
Matkustajat olivat katolisen eliittikoulu Stella Maris Collegen "Old Christians" -rugbyjoukkueen jäseniä sekä heidän ystäviään ja sukulaisiaan.
12 koneessa ollutta kuoli onnettomuudessa heti. Kuusi muuta kuoli muutaman päivän aikana. Onnettomuudessa selvisi lopulta hengissä kaikkiaan 16 ihmistä.
12. joulukuuta kolmen hengen ryhmä lähti hakemaan apua vaikean vuoristotaipaleen takaa. 19-vuotias toisen vuoden lääketieteen opiskelija Roberto Canessa oli yksi heistä.
72 päivää lento-onnettomuuden jälkeen harvat eloon jääneet saatiin pelastetuksi, mutta he olivat joutuneet turvautumaan ihmissyöntiin pysyäkseen hengissä.
”Luulin jo loppuni tulleen”
Roberto Canessa kertoo ensi kuussa ilmestyvässä kirjassa, miten lennon riehakas tunnelma vaihtui ensin kauhuun koneen jouduttua turbulenssiin ja menetettyä korkeutta. Lopulta toinen koneen siivistä osui vuoreen ja kone iskeytyi rinteeseen.
– Katsoin ikkunasta ulos ja tajusin, että jokin on pahasti vinossa. Kone lensi liian alhaalla. Mitä ohjaaja oikein ajatteli, Canessa kertoo ihmetelleensä ennen vuoreen törmäämistä.
Canessa uskoi loppunsa tulleen.
– Pidin tuolin käsinojista kiinni niin raivokkaasti, että siitä irtosi kankaan paloja. Odotin lopullista iskua, mutta sitä ei tullut, Canessa muistelee.
Haaksirikkoutuneen koneen ympärillä oli vain vuoria, ja henkiin jääneitä ympäröi hyinen kylmyys. Alkoi epätoivoinen henkiinjäämistaistelu.
– Kylmyys oli käsittämätön, ja ohutta vuoristoilmaa oli vaikea hengittää. Sitten tuli pimeä. Rukoilin lumen keskellä apua Jumalalta.
Canessa kertoo ensimmäisen yön tuntuneen ikuisuuden mittaiselta. Jossain vaiheessa hän oli nukahtanut.
– Sitten heräsin taas painajaiseen – joka oli tosin totista totta.
Useita ihmisiä oli kuollut yön aikana, mukaan lukien lentoperämies.
Reittikoneet ylittivät onnettomuuspaikan liian korkealta
Suuresta surusta ja sokista huolimatta henkiin jääneet eivät vaipuneet epätoivoon. Aluksi he söivät kaiken sen, mitä koneesta löytyi.
– Ruokaa oli hyvin vähän, mutta me säännöstelimme sen ja jaoimme kaiken tasan.
Kiinnittääkseen yli lentävien koneiden huomion pelastunet rakensivat lumeen valtavan ristin tyhjistä matkalaukuista.
Pelastajia ei kuitenkaan näkynyt. Reittikoneet lensivät turmapaikan yli liian korkealta.
Apua ei kuulunut myöskään seuraavina päivinä. Lumimyrskyjen pauhatessa Andeilla lentokoneen raadosta tuli henkiin jääneille koti ja turvapaikka.
– Olimme yhdessä päättäneet pysyä hengissä. Meillä ei kuitenkaan ollut ruokaa. Lumen keskellä ei ollut kasvillisuutta eikä eläimiä. Ennen pitkää me kuolisimme nälkään.
"Tiesimme vastauksen, mutta se oli liian kauhea"
Nälkä oli kamala, ja Canessa kertoo onnettomuudessa selvinneiden ymmärtäneen pian, mitä heidän olisi tehtävä pysyäkseen hengissä.
– Sitä oli kuitenkin liian kauhea ajatella. Ystäviemme ja joukkuetovereiden ruumiit olivat säilyneet ulkona lumessa ja jäässä. Ne sisälsivät elintärkeää proteiinia, joka voisi auttaa meitä selviämään. Mutta voisimmeko tehdä sen? Rukoilin Jumalalta opastusta. Ilman hänen suostumustaan ajattelin tekeväni väkivaltaa ystävien muistolle ja varastavani kuolleiden sielut, Canessa kirjoittaa.
Vanhin ryhmän jäsenistä, 35-vuotias Javier Methol kertoi muille saaneensa ylhäältä neuvon suhtautua kuolleiden syömiseen ”kuin ehtoolliseen”.
– Javier viittasi Raamattuun, jossa Jeesus kehottaa opetuslapsia vertauskuvallisesti muun muassa juomaan hänen vertaan saadakseen iänkaikkisen elämän.
Henkiin jääneet myös järkeilivät, että jos he olisivat itse kuolleet onnettomuudessa, he olisivat toivoneet muiden käyttävän heidän ruumiitaan hengissä selviytymiseen.
– Vähitellen jokainen meistä teki päätöksen mielessään. Ja kun olimme tehneet niin, se oli peruuttamaton. Ne olivat meidän hyvästimme viattomuudelle. Emme olisi enää koskaan sellaisia ihmisiä kuin sitä ennen olimme.
Ensimmäinen viilto oli pahin
Canessa kertoo muistavansa ikuisesti ”ensimmäisen viillon”, jonka he tekivät kuolleeseen toveriinsa.
– Neljä meistä leikkasi ensin partakoneen terällä tai lasinsirpaleella varovasti vaatteet pois ruumiiden päältä. Kasvoja emme pysyneet edes katsomaan. Lopulta leikkasimme pellin palasilla ohuita viipaleita lihasta. Söimme omat palamme heti kuin pystyimme.
Lokakuun lopulla kahdeksan eloonjääneistä menehtyi lumivyöryssä, joka hautasi koneen hylyn alleen päiväkausiksi. Pelastuneet kuulivat radiosta musertavan tiedon, jonka mukaan heidän etsintänsä oli lopetettu tuloksettomina.
– Silloin huomasin ajattelevani, että meidän loppujen on käytettävä hyväksemme myös lumivyöryssä kuolleiden ystäviemme elimiä. Muuten kuolisimme. Uskon lääketieteen opintojeni auttaneen minua toimimaan kuin kirurgi, joka onnistuu siirtämään tunteet syrjään ja tekemään sen, mikä on välttämätöntä.
Marraskuun puolessa välissä joukko löysi koneen peräosan. Siellä oli huopia, tupakkaa, pattereita, pullo rommia ja kilo sokeria. Canessa löysi myös omat matkatavaransa.
Paimenen avulla hälytettiin apua
Joulukuun alussa tapahtui jotain yllättävää.
– 8. joulukuuta kuulimme radiosta, että meitä ei ollut unohdettu. Kun sää paranisi, meidät voitaisiin vielä löytää.
Kaksi kuukautta onnettomuuden jälkeen Canessa ja kaksi muuta lähtivät kävelemään vuorten yli apua hakemaan. Reilun viikon jälkeen miehet törmäsivät hevospaimeneen, jonka avulla he saivat hälytetyksi apua.
72 päivää lento-onnettomuuden jälkeen, joulun alla, eloonjääneet saatiin pelastetuksi vuorelta.