Tupo täyttää 40 vuotta

Ensimmäisen keskitetyn tuloratkaisun solmiminen 27. maaliskuuta 1968 oli pienen joukon läpiajama malli, jota ei tarkoitettu maan tavaksi. Hätäratkaisusta tuli kuitenkin Suomen talouspoliittinen linja 40 vuodeksi.

Tavoitteena oli saada aikaan tilapäinen sopimus, jolla päällekaatuva katastrofi saataisiin estettyä. Myöhempiin tupoihin on päädytty vastaavanlaisissa tilanteissa.

Viime päiviin asti työnantajapuoli on pitänyt kutakin tupoa todennäköisesti viimeisenä.

Kolmikantainen päätöksenteko jäi elämään tulostensa vuoksi. Se vahvisti ay-liikkeen ja työnantajien yhteistyötä. Kyse oli talouden ja yhteiskunnallisen vakauden turvaamisesta.

Historiantutkija Tapio Bergholmin mukaan valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan nimissä kulkevien kahden sopimuksen piirissä oli niin monta voittajaa, että siitä syntyi "myönteinen elämys".

- Varsinainen "oppi ja uskonto" tuposta tuli vasta paljon myöhemmin, oikeastaan vasta 1980 -luvulla. Sitä vahvisti 1970 -luvun lopulla ns. Korpilammen henki.

Sopassa oli kosolti kokkeja

Kansainvälisesti hyvin poikkeuksellinen järjestelmä perustui laajaan konsensukseen.

Muualla Euroopassa työnantajien ja ay-liikkeen vastakkainasettelu on ollut selvempää, eikä valtiovalta ole istunut niin tiukasti samassa pöydässä. Jopa oppositiopuolueet ovat usein olleet rakentamassa sopua.

Suomessakin poliittinen peli oli vuonna 1968 kovaa kaikilla rintamilla. Keskenään taistelivat porvarit ja vasemmisto sekä vasemmistopuolueet toisiaan vastaan ja ay-liikkeen sisällä.

Niissä oloissa oli hämmästyttävää, että yhteiskunnan riitaisimmat tahot asettuivat samalle puolelle. Yhteisenä vihollisena oli kriisiytyvä tilanne sekä taloudessa että politiikassa.

Rintamapäällikkönä oli pattitilannetta ratkomaan nimitetty valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa. Komppiryhmään kuuluivat mm. työnantajien Päiviö Hetemäki, SAK:n Niilo Hämäläinen ja uuden hallituksen muodostajana ja Suomen Pankin johtajana toiminut Mauno Koivisto.

Sopuun tarvittiin maataloustuottajat ja hallitus.

Vahva presidentti Urho Kekkonen ja eduskunta jäivät aluksi sivuraiteelle.

Pelko yhdisti riitaisat ryhmät

Kriisitietoisuus useassa paikassa loi kompromissihalun. Sitä ajettiin läpi muutaman kuukauden aikana lakkoalttiissa mediajulkisuudessa.

Pahin peikko oli kiihtyvä inflaatio. Palkkojen, maataloustuotteiden ja muiden hintojen nousulle piti löytää ratkaisu nopeasti.

Hätää lietsoi yleinen työttömyys ja joukkomuutto Ruotsiin.

Ensimmäisen tupon jälkeen työnantajien ja valtiovallan yhteistyöhaluja lisäsivät 1960-luvun lopun hullut vuodet Euroopan politiikassa. Ranskan ylioppilaslevottomuudet keväällä 1968, Neuvostoliiton suorittama Tshekkoslovakian miehitys ja Italian lakkoaalto korostivat yhteiskuntarauhan arvoa.

Tuloksena kaikki saivat vähän mitä halusivat. Teollisuustuotanto vauhdittui, reaaliansiot kohosivat tasaisesti ja inflaatio pysyi kurissa 1968-1970.

Työnantajat saivat tasattua epävakaita oloja ja lakkohaluja. Palkkojen nousua kyettiin hillitsemään. Hintana oli myönnytyksiä ay-liikkeelle.

Niitä olivat ay-maksujen verovapaus ja keräämisen sälyttäminen työnantajille. Seuraavassa tupossa tuli kokoontumisoikeus työpaikoilla.

Ay-liike suostui palkankorotusten leikkauksiin ja indeksiehdon perumiseen, ja sai tilalle mm. korotusten pennilinjan.

Jo tuolloin työnantajien tavoitteena oli suuremmat palkkaerot. Sen sijaan saatiin SAK:n vaatima solidaarinen palkkapolitiikka.

SDP katsoi hyötyvänsä tuposta kommunismin vastaisessa taistelussaan. Ay-liikkeeseen saatiin uusia poliittisesti maltillisempia ja sitoutumattomia jäseniä.

Jopa taistolaiskommunistit hyötyivät. Kapitalistien rikastumisesta ja tuloerojen kasvusta tuli hyvä propagandavaltti.

(MTV3-STT)