(Warner)
Darknessin esikoislevyn jälkeen moni oli hämillään bändin kanssa. Ei tiennyt oliko Justin Hawkinsin falsettilaulu parodiaa vai mitä. Moni meistä kuitenkin myös ihastui Darknessin melodiseen hard rockiin. Tällaista oli harva bändi tehnyt aikoihin, varsinkaan Britanniassa.
Kakkoslevyllään bändi todistaa, ettei kyse ollut yhden levyn vitsistä tai tähdenlennosta. Basisti sentään vaihtui matkan varrella ja nyt nelikielistä soittaa Richie Edwards. Levyn on tuottanut mm. Journeyn ja Queenin kanssa aiemmin työskennellyt mestari Roy Thomas Baker. Hänen johdollaan Darknessin voimapoppiin on leivottu aiempaa tuhdimpi ja rikkaampi soundi. Yhteydet Queeniin ovat ilmeiset ja Hazel Eyes on kuin Thin Lizzyn biisi Queenin soittamana, Brian Mayn lanseeraamine multikitaramelodioineen kaikkineen. Näistä klassikkovaikutteistaan huolimatta Darkness on löytänyt oman tyylinsä ja tämä on esikoista saumattomampi kokonaisuus.
Huumoria on mukana yhä. Esim. biisissä Bald kitarat rullaavat maukkaasti, Justinin falsetti soi yhtä raikkaana kuin esikoislevyllä ja sanoitus kertoo kaljuuntumisen aiheuttamasta miehisestä kriisistä! Mainiota! Eipä ole monesti aiemmin moista aihetta liitetty äijämäiseen kitararockiin. Ja kuunnelkaapa Girlfriendin soolo. Musiikillista huumoria parhaimmillaan. Brittiläisen Classic Rock –lehden tuoreessa haastattelussa yksi Darknessin esikuvista, Slade-bändin Noddy Holder kertoo pitävänsä Darknessista juuri siksi että sen musiikissa on huumoria. Nykyään kun harva bändi edes hymyilee videoissaan ja kaikki on niin synkkää.
Sanopa Noddy muuta. Darknessin rokki on hauskaa, mutta samalla vakavasti otettavaa. Bändi kun osaa pahuksen hyvin tehdä tarttuvia biisejä. Hyväkään vitsiä ei jaksa kuunnella kahta kertaa, mutta hyvä rockbiisi sen sijaan kestää toistoa. Tältä bändiltä niitä löytyy. Huumorin lisäksi sanoituksissa on vakavampaakin asiaa. Nimibiisi varoittaa kokaiinin vaaroista.
Levyllä on mittaa vain 35 minuuttia. Samaisen Classic Rockin haastattelussa Darknessin ukot kertovat ihailevansa yhä vinyylilevyjä ja halunneensa tehdä vanhan vinyylin mittaisen kiekon jolla korostuu laatu eikä määrä. Onnistuttu on, eikä tähän puolituntiseen mahdu ainuttakaan huonoa kappaletta. One Way Ticket To Hell…And Back on yksi vuoden 2005 parhaista levyistä.
teksti: Sami Ruokangas