Terrori-iskuja todistaneet lapset säilöivät vanhempiensa pelot

Brook Peters oli syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aikaan neljävuotias ja toista päivää koulussa WTC-tornien lähellä. Ennen iskujen vuosipäivää hän sai valmiiksi dokumenttielokuvan, jossa hän käsittelee tuhoa koululaisten ja opettajien näkökulmasta. Toimittaja Ville Juutilainen seurasi nyt 14-vuotiaan Petersin elämää puolen vuoden ajan New Yorkissa. Tämä on kuusiosaisen sarjan kolmas osa.

Brook Peters asuu äitinsä Michellen kanssa New Yorkin Manhattanilla. Michelle tuli kaupunkiin teini-ikäisenä tekemään uraa mallina ja näyttelijänä. Kun Brook syntyi vuonna 1996, poika alkoi pyöriä äitinsä mukana kuvauspaikoilla ja julkkisten keskellä.

Joskus hän sai leikkikaverikseen rocktähden, joskus hän raapusti kannustusviestiä katkaisuhoidossa olevalle koomikolle.

Keväällä 2011 Brook Peters nousee itse julkisuuteen, kun hänen tekemänsä terrori-iskuja käsittelevä dokumentti valitaan Tribecan maineikkaille filmifestivaaleille.

Seremonia New Yorkin kaupungintalon edustalla on vasta alkamassa, kun Peters nostaa syliinsä perhetutun lapsen ja poseeraa kameroille kuin kouliintunut poliitikko. Mielikuvan rikkovat ainoastaan ympärille kerääntyvät samanikäiset kaverit ruutushortseineen, hammasrautoineen ja rikkoutuvine äänineen.

Peters ohjataan kierrokselle kaupungintalon saleihin, joissa hän pysähtyy tunnollisesti tauluihin ikuistettujen presidenttien katseiden alle.

Pian kaupungintalolle ilmestyy violettiin jakkupukuun pukeutunut kaupungin edustaja, joka ojentaa Petersille korukirjaimin täytetyn taulun. Se on kaupungin virallinen kunnianosoitus yhteisöä eheyttävästä työstä.

Tilaisuuden juhlapuheissa dokumenttielokuva liitetään osaksi kansallisesta traumasta toipumista ja "Never Forget" (Älä unohda koskaan) -asennetta.

Peters päättää oman puheensa hieman vaivaantuneena toteamalla, ettei hänellä taida olla enää muuta sanottavaa.

Hän itse suhtautuu terrori-iskujen muisteluun ristiriitaisin tuntein. Hän on kertonut, kuinka "kahden voimakkaasti symbolisen rakennuksen alastulo toi jotain pinnalle". Toisaalta hän on puhunut esimerkiksi siitä, miten hän sai tarpeekseen tragediassa vellomisesta.

"Minun täytyi laittaa televisio kiinni. Niissä kuvissa koneet paiskautuivat torneihin kerta toisensa jälkeen eri kulmista", Brook sanoo, tehostaen sanomaa iskemällä käsiään yhteen.

"Tuolloin haluat yrittää elää tavallista elämää. Nuo kuvat muistuttivat siitä, etteivät asiat olleet normaalisti."

Joka kymmenellä oppilaalla posttraumaattista stressiä

WTC:n lähialueen kouluista evakuoidut oppilaat olivat viisi kuukautta väliaikaisissa tiloissa muissa kouluissa. Kun he vihdoin pääsivät takaisin omiin tiloihinsa, tapahtumaa juhlistettiin cheerleadereillä ja rumpumusiikilla.

Terapeutit neuvoivat opettajia pitämään silmällä oppilaiden psyykkistä oirehdintaa, kuten unettomuutta ja ahdistuneisuutta. Asiantuntijoiden mukaan vanhemmat lapset kokivat tyypillisesti vihaa, kun taas pienet lapset pitivät tapahtumia lähinnä hämmentävinä ja surullisina.

Oppilaat piirsivät kuvia kaksoistorneista. He myös omaksuivat vanhempiensa puheita ja saattoivat kertoa koulussa, kuinka "vain Teksasissa on turvallista".

Jotkut vanhemmat järjestivät lapsensa muihin kouluihin tai muuttivat kokonaan toisiin kaupunkeihin. Pelkoja oli sekä uusista terrori-iskuista että alueen ilmanlaadusta. Pelastustöissä olleita viranomaisia alkoi kuolla jälkitauteihin.

Puoli vuotta iskujen jälkeen tehdyn kyselyn mukaan joka kymmenes koko kaupungin 75 000 oppilaasta kärsi posttraumaattisesta stressistä.

"Emme aikaisemmin olleet kiinnittäneet lentokoneiden ääniin mitään huomiota. Nyt pelkäsimme lentokoneiden ääniä ja mietimme aina, lentääkö kone liian matalalla", Peters muistelee.

Lue myös:

    Uusimmat