Telaketjut murskasivat Prahan kevään haaveet

Elokuun 20. ja 21. päivän välisenä yönä 1968 Neuvostoliitto ja sen neljä liittolaista miehittivät Tshekkoslovakian. "Prahan kevään" liki kahdeksan toiveikasta kuukautta olivat armotta ohitse.

Prahan kevääksi nimettynä aikana Tshekkoslovakia pyrki sanoutumaan irti stalinistisesta menneisyydestään ja luomaan demokraattisen kansalaisyhteiskunnan, luopumatta silti sosialismista. Tämä oli kuitenkin liikaa vanhoillisille naapureille, joiden mielestä sosialismi oli joutunut uhatuksi ja Tshekkoslovakian pelättiin irtautuvan itäblokista.

Kommunistit olivat nousseet yksinvaltaan Tshekkoslovakiassa 20 vuotta aikaisemmin Stalinin määräyksestä, mutta ilman Puna-armeijan tukea. Koska Stalin ei hyväksynyt muodostamassaan blokissa muunlaisia järjestelmiä, Tshekkoslovakiaan pystytettiin samanlainen terroriin perustuvan puoluediktatuuri kuin Neuvostoliitossakin oli.

Neuvostoliiton edut vaativat, että Tshekkoslovakia blokin ainoana perinteisenä teollisuusmaana keskittyisi raskaaseen kone- ja aseteollisuuteen. Sen oli pakko laiminlyödä perinteistä kevyttä teollisuuttaan ja maataloutta: elintaso polki paikallaan ja kulutustavaroista kärsittiin pulaa. Stalinistinen hallinto ja keskitetty, byrokraattinen kansantalous ei vastannut maan perinteitä.Tyytymättömyys kasaantui.

Vanha puoluejohto ei kuitenkaan sanoutunut irti stalinismista vaan jatkoi entistä politiikkaansa. Lisäksi tshekkiläinen puoluejohto, ennen kaikkea puoluejohtaja Antonmn Novotny, syrji maan toista kansallisuutta slovakkeja ja tukahdutti näiden itsehallinnon.

Pitkä kevät, pitempi syksy

Tshekkoslovakian kommunistisen puolueen johto oli vaihtunut heti uuden vuoden 1968 jälkeen. Edes Neuvostoliitto ei enää välittänyt tukea Novotnya ja hänen johtoryhmäänsä. Puolueen uudeksi johtajaksi valittiin tuntematon slovakki Alexander Dubcek.

Uudet johtajat alkoivat ankarasti arvostella edeltäjiensä harjoittamaa demokraattisten oikeuksien ja vapauksien tukahduttamista, lain rikkomuksia ja vallan väärinkäyttöä. Puolueen huhtikuun alussa julkaisemassa uudessa toimintaohjelmassa asetettiin päämääräksi "ihmiskasvoinen sosialismi". Pyrittiin aitoon, demokraattiseen kansalaisyhteiskuntaan.

Jo helmikuussa - ennen tiukasti salaisista - puoluejohdon kokouksista raportoitiin lehdissä, ja maaliskuussa poistettiin lehdistösensuuri. Kesäkuun alussa sensuuri lopetettiin kokonaan ja näytösoikeudenkäynneissä aiemmin tuomituille palautettiin heidän kunniansa. Ensimmäistä kertaa kommunistien vallanoton aikakaudella puoluejohto nautti aidosta kansan enemmistön kannatuksesta.

Prahan kevättä kesti vajaat kahdeksan kuukautta, tammikuun 1968 alusta elokuun loppuun. Ainoa, mitä Prahan keväästä jäi jäljelle, oli tshekkien ja slovakkien liittovaltion perustaminen vuoden 1969 alusta. Slovakit siis saavuttivat edes jotain, kun taas tshekit menettivät kaiken.

Dubcek ei taipunut neuvotteluissa

Jo keväällä Itä-Saksan johtaja Walter Ulbricht ja Bulgarian Todor Zhivkov olivat vaatineet Prahan kevään murskaamista. Myös Puolan Wladyslaw Gomulka pelkäsi Tshekkoslovakian uudistusten leviämistä Puolaan, varsinkin kun puolalaiset opiskelijat olivat jo voimakkaasti osoittaneet mieltään hallituksen politiikkaa vastaan. Sen sijaan Neuvostoliiton johtaja Leonid Brezhnev, joka oli hyväksynyt äänettä Novotnyn syrjäyttämisen, halusi vielä tuolloin neuvotella Prahan johtajien kanssa ja painostaa heitä pysäyttämään uudistuksensa.

Vanhoillisten naapureiden varoitukset ja uhkaukset vain jyrkkenivät kesän mittaan. Leonid Brezhnev tapasi Dubcekin vielä kahdesti heinä-elokuun vaihteessa Slovakiassa saadakseen tämän luopumaan uudistuksistaan. Vielä elokuun 13. päivänä käytiin tiukka puhelinkeskustelu Brezhnevin ja Dubcekin välillä. Kumpikaan ei taipunut. Paria päivää myöhemmin Kremlissä tehty lopullinen päätös miehityksestä ei tiettävästi ollut yksimielinen.

Valloitusyönä 23 neuvostodivisioonaa, kaksi itäsaksalaista ja puolalaista sekä yksi unkarilainen divisioona vahvistettuna bulgarialaisella prikaatilla tunkeutui Tshekkoslovakian rajojen yli pohjoisesta, idästä ja etelästä ja miehitti maan. Sotilaat käyttivät siitä nimitystä "Operaatio Tonava". Tshekkoslovakia palautettiin takaisin ruotuun.

Muut maat vetivät sotilaansa pois melko pian, mutta neuvostojoukot jäivät maahan aina kesään 1991. Tshekkoslovakia oli siihen saakka ollut ainoa neuvostoblokin maa, jossa ei ollut vieraita joukkoja sitten vuoden 1945.

Miehitys antoi vakuuttavan kuvan Varsovan sotilasliiton operaatiokyvyistä, mutta se oli poliittinen katastrofi. Tshekkien ja slovakkien passiivinen vastarinta oli niin yksimielistä ja jatkui tarpeeksi kauan, jotta miehittäjät saattoivat kokea heihin kohdistuneen vihan - toisin kuin heidän johtajansa olivat väittäneet puhuessaan "veljellisestä avusta" Tshekkoslovakian kansalle.

Suomessa varauduttiin miehitykseen

Suomessakin varauduttiin Neuvostoliiton miehitykseen. Valtioelimien toimivuus pyrittiin turvaamaan mahdollisen miehityksen varalta mm. vahvistamalla kalliosuojia parlamentin, presidentin ja hallituksen työolojen turvaamiseksi. Myös Helsingin väestön evakuointisuunnitelmat saatettiin ajan tasalle.

Suomen kommunistinen puolue hajosi kohtalokkaasti. Enemmistö arvosteli Varsovan liiton toimia ja vähemmistö hyväksyi ne kritiikittä. SKP ei koskaan tointunut entiselleen.

Myös maailman kommunistinen liike jakautui miehityksen hyväksyjiin ja vastustajiin. Tshekkoslovakian miehitys osoittautui Neuvostoliitolle "Pyrrhoksen voitoksi". Yksi samanlainen lisää esimerkiksi Puolassa olisi ehkä jo silloin johtanut koko blokin hajoamiseen.

Artikkelin on kirjoittanut valtiotieteen tohtori Heikki Larmola.

(MTV3-STT)