Tavallista elämää etsimässä

Epänormaalista tulee lähes normaalia, kun sen muuttaa kirjallisuudeksi. Näin ironisoi kirjailija Maarit Verronen, jonka uudet novellit kukkivat outoja tapahtumia ja ihmeellisiä ihmisiä.

Jos Maarit Verrosen tekstiin on uskominen, on aivan normaalia, että työpaikaltaan ruumiin löytävä työntekijä soittaa ensin iltapäivälehteen eikä poliisille. Aivan samalla tavalla on normaalia pyrkiä hyötymään juuri kuolleena löydetyn sukulaisen mittavasta omaisuudesta ennen kuin viranomaiset ehtivät paikalle tilannetta mutkistamaan. Siitä vain parit arvotaulut auton takakonttiin ja käteinen sitä tarvitsevalle!

– Onhan se vähän surullinen käsitys todellisuudesta. Jotenkin vain novelleihin pujahti mukaan se ajatus, joka tuntuu olevan joka tilanteessa ihmisillä mielessä eli mitä minä tästä saan itselleni, miten tästä hyödyn, Verronen pohtii.

Novellikokoelma Normaalia elämää esittelee 18 tarinan voimin loppujen lopuksi aika epätavallisia elämänkohtaloita. Verrosen novellit ovat lyhyitä tuokiokuvia, joiden sanoman ymmärtää vasta jälkipotkuna. Verronen tunnustautuukin yhteiskunnalliseksi tarkkailijaksi.

– Seuraan tiedotusvälineitä aika tiiviisti ja saatan huomata kerääväni aineistoa tietystä aiheesta. Annan muistiinpanojen kerääntyä pinoiksi työpöydälleni ja ajatusten ryppääksi mieleeni. Kun ne ovat aikansa siellä muhineet, olen valmis kirjoittamaan ne tarinoiksi, Verronen kuvailee.

Ärsytyksen aiheet

Maarit Verronen herätteli yhteiskunnallista keskustelua jo edellisellä romaanillaan Karsintavaihe, joka kuvasi karusti työkeskeistä ja vahvimman oikeuksia painottavaa yhteiskuntaa. Dystopiaksi nähty ja tulkittu romaani sisälsi Verrosen ajatuksia yhteiskunnallisista epäkohdista ja nyt julkaistu novellikokoelma jatkaa samoilla linjoilla.

– Monet pienet asiat tässä arjessa hiertävät ja ärsyttävät minua. Yksi sellainen on ylenmääräinen kilpailuttaminen ja kilpailun korostaminen. Sinänsä viattomasta ilmiöstä tehdään vaarallinen, kun sitä tarjotaan ratkaisuksi kaikkeen. Olen vakaasti sitä mieltä, että ihmiset viihtyisivät paremmin vaikkapa työpaikoillaan, jos työkaverit olisivat tuttuja tai jopa ystäviä eivätkä kilpakumppaneita.

– Toinen minua ihmetyttävä ilmiö on joka elämänalueelle tunkeva suunnitelmallisuus. Miksi kaikki pitää suunnitella ja ennakoida niin tarkkaan? Annettaisiin sen sijaan sattumalla enemmän tilaa ja katsottaisiin, mihin se johtaa, Verronen yllyttää.

Sattuman satoa

Verronen itse elää kuten saarnaa eli antaa sattumalla mahdollisuuden kuljettaa. Hän ei usko arjen aikatauluttamiseen, vaan etenee omaan tahtiinsa.

– Tässä ammatissa vireystilalla on suuri merkitys. En voi esimerkiksi lähteä kaduille kävelemään ja päättää, että löydän sieltä mielenkiintoisia ihmisiä ja tarinoita teksteihini. Kaikki on paljolti kiinni sattumista sekä siitä, mikä on oma mielialani. Joskus on vain alttiimpi näkemään kummallisuuksia ja erikoisia tapauksia ympärillään.

Innoituksen tarpeessa Verronen suuntaa usein matkalle. Varsinaisesta tyhjän paperin tai ruudun kammosta hän ei tunnusta koskaan kärsineensä, mutta hakee toisinaan inspiraatiota uusista ympyröistä.

– Saatan lähteä reppureissulle jonnekin kauemmas tai sitten vain melomaan Vantaanjoelle. Myös ystävien ja sukulaisten lapset ovat loistavaa seuraa.

Normaalin jäljillä

Mikä loppujen lopuksi sitten on normaalia elämää, siihen Verrosella ei ole tyhjentävää vastausta, novellikokoelmasta huolimatta. Ehkä normaalia elämää ei enää voi kattavasti edes määritellä.

– Sitä on nykyään ainakin vaikea ellei mahdotonta hahmottaa. Maailma on pirstoutunut niin pieniin siruihin, että jokaisella alkaa olla oma käsityksensä normaalista elämästä. Ei ole enää mitään suurta ja yhtenäistä käsitystä, jonka kaikki allekirjoittaisivat. Jos joku yrittää sellaista väittää, löytyy varmasti äänekäs kuoro vastustamaan, ettei tuo ole ainakaan meille normaalia, Verronen pohtii.

Verroselle itselleen normaalia on epänormaali vuorokausirytmi ja rauhallinen perusvire.

– Suhteellisen säännöllinen epäsäännöllisyys eli epätavalliset työajat ja unirytmi leimaavat arkeani. Arvostan myös elämän rauhallisuutta ja suunnittelemattomuutta. Päivisin tapaan ihmisiä ja seuraan maailmaa, iltaisin kirjailija minussa alkaa herätä. Ihaninta on kirjoittaa iltayöstä, kun muut jo nukkuvat.

Lue myös:

    Uusimmat