Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita

Into, 2013. 215 s.

Arvio: Janne Hopsu

Hennes Mauritz ilmoitti marraskuussa 2013 maksavansa sille vaatteita valmistaville työläisille vuoteen 2018 mennessä palkkaa jolla ei enää näänny nälkään. Jos lupaus pitää, noin 850 000 tekstiilityöntekijää voi odottaa hieman valoisampaa elämää.

Tekstiilityöläisten dickensmäiset olot Aasiassa ovat esillä Bangladeshissa tapahtuneiden vaatetehdaspalojen takia. Niiden soisi olevan ilman tuhansia kuolleitakin.

Moni vaatebrändi on herännyt olosuhteisiin Aasiassa, missä valmistetaan suurin osa vaatteista. Moilalan kirja ei ole yksioikoisen tuomitseva, vaikka se on aktivistin kirjoittama. Hän on perehtynyt rättibisnekseen.

Moilala jakaa ruusujakin (esimerkiksi Nansolle), mutta selväksi käy, että paljon on vielä tehtävää.

Otetaan kuitenkin alkuun yhden suomalaisen vaatealan johtajan etiikkaa valaiseva tokaisu vain muutaman vuoden takaa. Moilala kertoo kirjassaan, että vuonna 2009 Halti ei tehnyt vastuutarkastuksia Aasian vaatetehtaissaan. Tai jos teki, niissä ei kiinnitetty huomiota sellaisiin asioihin kuten palkat ja työajat.

Asiaa kysyttäessä Haltin toimitusjohtaja Martti Uusitalo tokaisi, että ”eihän omista lapsistakaan aina tiedä, missä he menevät.” Eihän sitä tosiaan tiedä olivatko hänen lapsensa juuri tokaisuhetkellä hankkimassa itselleen kivipölykeuhkoa 16 tunnin työvuorossa tulipalolle alttiissa pajassa, 20 sentin tuntipalkalla.

Moilala avaa selkeästi vaatealan rakenteita. Missä tuotetaan ja ketkä ompelevat, kuka hallitsee markkinoita ja tilaa ja määrää mitä tuotetaan, kenen taskuun menevät suurimmat voitot, kuinka nopeasti trendit muuttuvat ja muotia luodaan. Nopeimmillaan trendi tulee katukuvaan parissa päivässä. Tässä esimerkiksi Zara on tehokas.

Hän läpivalaisee eri standardeja, kuten BSCI ja SA8000, ja kertoo kuinka yritys- ja järjestelmävetoiset järjestelmät toisistaan eroavat.

Moilala myös pohtii pelkkien tehdaskäyntien mielekkyyttä. Niiden rinnalla on tuotava esiin niin yhteistyötä tehtaiden omistajien ja parannettava johtajien johtamisosaamista, kuin parannettava työoloja ja työntekijäöiden oikeuksia sekä koulutusta. Boikotit iskevät usein juuri työntekijöihin, joiden oloja pitäisi parantaa.

Hän arvostelee – joskin hyvin lyhyesti - myös kansalaisjärjestöjä. Vastuullisuuspyrkimyksissään ne eivät välttämättä ”ole aina perillä omien linjaustensa vaikutuksista.”

Kirjassa on jonkin verran toistoa ja anglismeja, mutta on maallikon silmissä pätevä kuvaus nykytilanteesta.

Kirjan nimen tappajafarkut ovat hiekkapuhallettuja farkkuja. Menetelmässä hiekkaa puhalletaan putkesta kovalla paineella kankaaseen. Koska työntekijöillä ei ole kunnon suojausta, seurauksena on silikoosi eli kivipölykeuhko. Se on parantumaton sairaus, jonka seuralaisena tulee tuberkuloosia ja keuhkosyöpää.

Lopuksi episodi sarjassa ’suomalaisyritysten seikkailut maailmalla’. Viime vuosikymmenellä Luhta ajatteli kokeilla vaatetuotantoa Pohjois-Koreassa. Se tilasi työläisten paratiisista näyte-erän. Yhtiön toimitusjohtaja oli ilmeisen vakavissaan sanoessaan että voisi tilata maasta tuotantoa, jos ”tehdas täyttäisi L-Fashion Groupin kriteerit ja tuotanto-olosuhteet olisivat hyvät.”

Janne Hopsu

Kirjoittaja toimii ulkomaantoimittajana MTV Uutisissa