Tällaista on lastensuojelun arki: Yhden sosiaalityöntekijän vastuulla jopa 120 perhettä

Näin kävi viime sunnuntaina kuolleena löydetylle tytölle.

– Tässä on selvästi tapaus, jossa perheen tilanteeseen ei ole puututtu tarpeeksi. Ei ole ollut tahoa, joka olisi reagoinut riittävän voimakkaasti, sanoo ohjelmajohtaja Hanna Heinonen Lastensuojelun keskusliitosta.

Raha puhuu lastensuojelussa

Suurena epäkohtana lastensuojelussa Heinonen pitää yksinkertaisesti sitä, että rahaa ei riitä perheiden auttamiseen. Työntekijöitä on liian vähän ja he ovat kiireisiä – yksi sosiaalityöntekijä voi joutua huolehtimaan esimerkiksi 120 perheen asioista.

– Ei nähdä sitä, mitä avohuoltoon panostamalla voitaisiin säästää. Heikoimmilta on helpointa säästää, Heinonen sanoo.

Kun perhe ohjataan tuen piiriin, pitäisi tilannearvion tekemiseen olla riittävästi aikaa. Usein se kuitenkin tehdään liian nopeasti ja kapeasti vain yhdestä näkökulmasta.

Lastensuojelulaissa luetellaan pitkä rimpsu lastensuojelun tukitoimia, mutta on aivan eri asia, onko perheiden tarvitsemia palveluita saatavilla kaikissa kunnissa.

– Esimerkiksi perheneuvoloista on leikattu ja sinne joutuu jonottamaan puolesta vuodesta vuoteen. Kaikkialle joutuu nykyisin jonottamaan, jo päästäkseen lastensuojelun palveluiden piiriin on jonotettava. Se on sellainen asia, jota ei voida jonotuttaa. Jos perhe saa apua vasta puolen vuoden kuluttua, on jo syntynyt lumipalloefekti, johon avohuollon palvelut eivät ehkä enää auta, Heinonen sanoo.

Apu auttaa niitä, jotka apua haluavat

Heinonen suhtautuu penseästi myös kouluterveydenhuoltoon kohdistuviin leikkauksiin. Kouluterveydenhoitajalla on matala kynnys huomata lapsen ongelmat ja ottaa ne puheeksi koko perheen kanssa.

Jos vanhempien ja lapsen kertomukset menevät ristiin tai jos lapsi on esimerkiksi toistuvasti mustelmilla, tekee terveydenhoitaja lastensuojeluilmoituksen.

Lastensuojelun tarpeen arviointi saa Heinosen mukaan kestää korkeintaan kolme kuukautta. Jos perheen todetaan tarvitsevan apua, voi sosiaalityöntekijä esimerkiksi osallistua perheen arkeen ja keskustella osapuolten kanssa. Muita mahdollisuuksia ovat erilaiset terapiat, vertaisryhmät ja yhteisten harrastusten järjestäminen.

Suuri ongelma on Heinosen mielestä se, että kaikki perheet eivät halua ottaa apua vastaan. Heitä on siihen vaikea pakottaakaan. Pakko astuu kuvioon vasta huostaanottopäätöksen myötä.

– Pulma on se, että palvelut auttavat niitä, jotka ovat valmiita ottamaan niitä vastaan. Kuuluttaisin läheisverkoston vastuuta. Viranomaiset tekevät oman työnsä, mutta läheiset näkevät aina eniten, Heinonen sanoo.

Kiireelliset huostaanotot lisääntyneet – apua liian myöhään

Viime vuosina avohuollon asiakkaiden määrä on Heinosen mukaan kasvanut, kun huostaanottojen määrän kasvu on pysähtynyt. Sen sijaan kiireelliset ja tahdonvastaiset sijoitukset ovat lisääntyneet. Vuonna 2010 kiireellisiä sijoituksia tehtiin noin 3400 ja huostaanottoja noin 10 000. Avohuollossa oli noin 76 000 asiakasta.

Kiireellisten huostaanottojen piikit kielivät Heinosen mielestä siitä, että avun piiriin tullaan auttamattomasti liian myöhässä.

– Kentältä tulee viestejä siitä, että nuori tulee palvelujen piiriin usein vasta pari päivää ennen kiireellistä sijoitusta, eikä lastensuojelussa ole tätä ennen koskaan kuultukaan hänestä, Heinonen huomauttaa.

Kiireelliset sijoitukset koskevat usein juuri nuoria. Kouluikäisiä sijoitetaan harvemmin, koska he ovat jo oppineet pärjäämään itsekseen toisin kuin aivan pienimmät lapset, mutta eivät vielä oirehdi murrosikäisten tavoin.

Perheiden tavallisimmat ongelmat liittyvät päihteiden väärinkäyttöön, mielenterveysongelmiin ja väkivaltaan. Nekään eivät kumpua tyhjästä.

– Perheet ovat usein yksin pulmiensa kanssa. Monilta puuttuvat luontevat sosiaaliset verkostot. Lisäksi yhteiskunnan vaatimukset ovat koventuneet ja perheet kärsivät monenlaisista paineista. Esimerkiksi yksinhuoltaja poikkeaa taloudellisilta mahdollisuuksiltaan ydinperheistä ja voi ahdistua siitä, Heinonen sanoo.

IS: Kuolleen 8-vuotiaan isä vainosi ja juopotteli