"Suru on ainoa asia, mitä minulla on jäljellä" – lapsen menetystä saa ja pitää surra

Minna, 29, menetti esikoisensaRoopen, kun tämä oli 15 päivän ikäinen. Roopella havaittiin vakava suolistosairaus, nekroottinen enterokoliitti.

Aluksi suru on pohjatonta. Se kuitenkin hellitti otettaan ajan kanssa. Tuskan kanssa myös oppii elämään.

– Jollain tapaa surustaan tahtoo pitää kiinni. Se on tuttu tunne ja toisinaan ainoa asia, mitä minulla on lapsestani jäljellä, Minna toteaa.

Minnan perhe puhuu Roopesta edelleen avoimesti, jos aihetta on. Perheeseen on Roopen menehtymisen jälkeen syntynyt kaksi lasta, joille on kerrottu isoveljestä.

Lapsensa menettänyttä Minna kehottaa suremaan avoimesti: lasta saa kaivata, eikä kaipausta tarvitse peitellä tai pyytää anteeksi.

– Itselleen pitää olla armollinen ja antaa aikaa surra. Jokainen suru on erilainen, ja jokainen sureva kokee menetyksen omalla tavallaan, Minna sanoo.

"Näistä asioista pystyy puhumaan"

Jonna, 36, sai pitää poikansa 18 päivää. Miro syntyi tammikuussa 2012 ja menehtyi 18 päivän ikäisenä.

Miron kuoleman jälkeen Jonnaa pelotti. Mitä, jos vanhemmalle lapselle kävisi jotakin? Entä, jos omalle miehelle tapahtuu jotakin? Samalla mieltä vaivasivat kysymykset: teinkö raskausaikana jotakin väärin, olisiko pitänyt tehdä jotakin toisin?

– Kun ystävät ja tuttavat saivat lapsia, sitä ajatteli, että miksemme mekin voineet saada elävää lasta kotiin. Oli vaikeaa, kun meillä oli lapsi, mutta kuitenkaan ei ollut. Syli oli niin hirveän tyhjä ja tuska, joka siitä menetyksestä tuli, sattui fyysisestikin.

Jonnan perhe liittyi Miron kuoleman jälkeen Käpy ry:hyn. Käpy ry on vertaistukiyhdistys, joka tukee lapsensa menettäneitä perheitä lapsen kuolintavasta ja iästä riippumatta. Jonna kävi ensimmäisessä vertaistukea tarjoavassa ryhmätapaamisessa maaliskuussa 2012.

– Vertaisista tuli suurin apu. Myöhemmin kävin mielenterveystoimistossa juttelemassa, ja keskustelemassa psykiatrisen hoitajan kanssa. Siitä oli apua: joku sanoi, että läpi käymäni tunteet ovat normaaleja. Itse ajattelin, että olenko tulossa hulluksi, tämä ei ole normaalia.

Samalla hänen piti esikoislapsensa vuoksi yrittää olla reipas.

– Ei voinut jäädä vain kotiin makaamaan sängyn pohjalle, suremaan omaa oloaan, vaan esikoisen takia piti tsempata ja hoitaa päivittäisiä asioita.

Käpy ry myös kouluttaa tukihenkilöitä, jotka ovat myös lapsen menettäneitä ja tietävät, millaisia asioita lapsen kuolemaa sureva perhe käy läpi. Myös Jonna kouluttautui tukihenkilöksi.

– Tuntui, että kävin koulutuksen ehkä vähän liian aikaisin. Nyt voisi olla sellainen aika, että pystyisin olemaan itse tukena toiselle äidille tai isälle.

Jonna on käsitellyt Miron kuolemaa puhumalla. Hän on halunnut kertoa, että perheessä on lapsi, joka on menehtynyt.

– Olen halunnut tuoda asian esiin, niin, että muillekin olisi helpompaa puhua omasta menetyksestään. Niin, että joku, jolta lapsi kuolee, huomaisi, ettei hän ole yksin. Meitä on muitakin. Haluan antaa helpotusta: näistä asioista pystyy puhumaan.

"Alussa pitää vain keskittyä hengittämään"

Lauran, 33, poika kuoli pian syntymänsä jälkeen. Raskausviikolla 30 syntyneen Niklaksen tilan heikkenemiselle ei löytynyt syytä.

– Kun menetys on lähellä, osa tuskasta tuntuu fyysisenä kipuna itsellä. Vertaistukea ja apua kannattaa ottaa vastaan, Laura sanoo.

Hän neuvoo antamaan surulle niin paljon aikaa kuin on tarpeen.

– Mitään muuta ei oikein voi, eikä tarvitse tehdä. Alussa pitää vain keskittyä hengittämään ulos ja sisään, pieni hetki kerrallansa. Pikkuhiljaa tuskattomat hetket muuttuvat pidemmiksi: sekunnit minuuteiksi, tunneiksi, päiviksi. Viikoiksi, lopulta kuukausiksi ja vuosiksi, hän neuvoo.

Suru pysyy, mutta kuitenkin hellittää. Se muuttaa muotoaan.

– Ensimmäiset vuodet suru oli niin kuristavaa, että oli vaikea uskoa, että pystyisi enää koskaan olemaan onnellinen. Mutta nyt voin sanoa, että olemme onnellisia. Meillä on neljä lasta, joista jokaisesta olemme syvästi kiitollisia. Arvot, elämän ja itsen arvostaminen, oikeasti tärkeiden asioiden erottaminen – ne taidot Niklas meille opetti.

Niklaksen syntymäpäivää muistetaan Lauran perheessä edelleen. Niklaksen sisarukset ovat tyttöjä, joten pojan syntymäpäivänä kotiin hankitaan jotain, mitä sen ikäinen poika olisi kotiin tuonut.

– Pidän tärkeänä, ettei meillä ole vain tyttöjen leluja.