Sofi & Teemu, Suomen kuningaspari

Arvio: Janne Hopsu

Koska meillä ei ole Bernadotteja eikä Windsoreita (eli ex-Saksi-Goburg-Gothia), kruununpäämme voisivat olla sukunimiltään Oksanen ja Selänne. Kirjailijan ja kiekkoilijan johtamassa kuningasperheessä häärisivät myös muiden muassa Armi Kuusela, Jörn Donner, vuoden Miss Suomi ja teinilaujaja Robin.

Tällä ajatusleikillä professori, historioitsija Laura Kolbe lähestyy uudempaa yläluokan tai eliitin osaa, julkkiksia. Näennäisestä hölynpölystä huolimatta Kolbe pohtii vakavasti heitä osana maamme eliittejä ja yläluokkaa. Julkkiskulttuurin hän jäljittää 1700-luvulle, mutta tämän päivän julkisuuden on tuonut tähtikulttitasolle media.

”Ennen yläluokkaisuus ja asema eliitissä oli tae julkisuudesta, nyt media luo julkisuuden yläluokkaa, kuuluisuuksia”, Kolbe määrittelee kirjassaan Yläluokka. Julkkikset lienevät ainakin Suomessa lähes ainoita yläluokan edustajia, joille oleminen ei ole kirjan alaotsikon mukaisesti sietämättömän vaikeaa – no, ei ainakaan joka käänteessä.

Täällä yläluokkaan ja eliittiin kuulumisesta ei ole ollut tapana tehdä numeroa. Pöyhkeily ja kartanolinnojen esittely ei ole kuulunut yläluokan, ainakaan aatelin, arvoihin ja asenteisiin, kuten velvollisuudentunteeseen, lojaalisuuteen, kiitollisuuteen ja kunnioitukseen ”ylisukupolvisuutta kohtaan”.

Keitä yläluokkaan sitten kuuluu?

Ylimyksemme numero yksi oli ja on todennäköisesti ikuisesti vapaaherra C.G.E. Mannerheim. Suomalaisia kiehtoo kankeasti suomea puhuneessa, mutta suoraryhtisessä marsalkka Mannerheimissa historiallisen johtajaroolin lisäksi tämän persoonalliset, jo yllä mainitut aatelishyveet - ja nukkuihan hän koruttomalla, kapealla sotilasvuoteella.

Aateliskalenterin 182 aatelissuvun noin kuusi tuhatta edustajaa eivät ole monoliitti. Heitä on niin puuseppinä kuin talouselämämme huipulla Ehrnrootheista nousevaan tähteen, Slush-organisaattori Mikko ”Miki” Kuuseen.

Kolben kirja ei kuitenkaan ole aatelisten kuka kukin on. Suomessakin on muitakin ryhmiä ominaisuuksineen, jotka Kolbe lukee yläluokkaan ja/tai eliittiin. On tietysti selvää, että aatelisiakin on näissä eliiteissä akateemisesta maailmasta talouteen, kulttuuriin ja julkisuuteen.

Kolben sydäntä erityisen lähellä ovat kaupunkiympäristön tarvitseva porvaristo, yliopistomaailma ja ”Suomen ruotsinkieliset”. Näiden ryhmien kautta hän avaa yläluokan aatteita, arvoja, dynamiikkaa, elämäntapoja ja toimintaympäristöjä. Näitä viimeksi mainittuja ovat erityisesti kaupunki, yliopistot ” heimoineen” ja osakuntineen, sekä valtiohallinto. Olemmehan valtio-orientoitunut kansakunta. Niinpä meillä yläluokkaa ovat myös korkea-arvoiset virkamiehet kuten kansliapäälliköt, tai valtion palkkaa nauttivat piispat ja kenraalit.

Yläluokalle tyypillistä, suorastaan välttämätöntä, ei ole (vain) taloudellinen pääoma, vaikka raha on talouden ja perheen ohella porvariston tunnusmerkkejä. Yhtä tärkeää on sosiaalisen pääoman ja tiedon yhdistyminen, sivistys: miten olla itsensä ja ympäristön kanssa, verkostoituneisuus, tinkimätön ja arvostava suhtautuminen oppimiseen, työntekoon ja ponnisteluihin.

Suomessa yläluokan ja eliitin ovia pääsee kolkuttamaan ja niistä kulkemaankin vaatimattomistakin oloista tullut, kun vain arvostaa ja ahkerasti opiskelee ja toteuttaa ammattiaan. Pitää olla oikeanlaista pyrkyryyttä ja tahtoa myös. Tekemisen auraa.

Kolben mukaan meritokratia toimii, ja akateeminen maailma on sen perusta ja primus motor. Kolbe itse kertoo taustansa ja identiteettinsä rakennuspuut kirjansa alussa. ”Liikuin huvilan, omakotitalon ja arava-asunnon välillä.” Sosiaalinen pyrkyryys, tahto nousta yhteiskunnassa, koulutus ja verkottuminen.

Kirja ei ole akateeminen tutkimus. Kolbe kertoo anekdootteja omista kokemuksistaan, iloisista ja vähemmän miellyttävistä, modernin yläluokan ja eliitin historiallisten ja sosiologisten taustoittamisten ja pohdintojen rinnalla.

Yläluokka ja eliitit eivät ui seisovassa vedessä. Historiassa ja yhteiskunnassa jatkuvuus ja muutokset ovat koko ajan läsnä. Julkkisten lisäksi uudempaa yläluokkaa ovat uusrikkaat ja vaurauttaan näyttävät julkkikset.

”Eliitin petos?”, Kolbe otsikoi loppulukunsa. ”Haasteena tulevaisuudessa onkin, miten tuloerojen kasvu, uusi teknologia ja monikulttuurisuus muuttavat yhtenäiseltä näyttävää kuvaa?” Onko globalisoituvalla eliitillä enää velvollisuuksia kotimaataan kohtaan? Miten käy keskiluokan, kun akateeminen tutkinto viekin pitkäaikaistyöttömäksi?

Kaupungistuminen muokkaa rakenteita ja meitä kansalaisia. Enää eivät innoita sääty-yhteiskunnan hallinto, byrokratia ja politiikan tekotapa, vaan luokka-arvostuksista riippumaton suhtautuminen ja eläminen kaupungissa. Niin tai näin, meno Suomessakaan ei muutu yläluokattomaksi.

Janne Hopsu