Silviot, Alexikset ja Timot ruoriin – kyllä lähtee!

Optimistiselta optikolta ostettujen lasien läpi katsottuna, euroalueelle ehti jo laskeutua petollinen joulurauha.

Kreikan kaatumista saatiin (taas) lykättyä, miljardihanat avattiin Espanjan konkurssipankeille ja Italian uudistustahti vaikutti tyydyttävältä.

Ranskan ja sen imussa vakausrahasto EVM:n luottoluokitusten putoaminen aiheutti hienoisen kammiovärinän, mutta vain hienoisen.

Harhaa on vahvistanut Brysselin EU-partiolaisten puuhastelu euroalueen valuvikojen parissa. Komissio on tehtaillut papereita rahaliiton uudistamisesta ikään kuin velkakriisin peittoamisessa olisi jo siirrytty loistavaan tulevaisuuteen.

Lähes kaikki ehdotukset ovat saaneet kylmää kyytiä lähes kaikissa jäsenmaissa, mutta sehän ei komission uurastajia ole ennenkään hetkauttanut. EU kehittyy vääjäämättä omalla "yksi eteen, kaksi taakse" -periaatteellaan.

Jouluevankeliumi voisi todella olla näin lutuinen, jos meillä ei olisi Italian entistä pääministeriä Silvio Berlusconia.

Bunga-kavaljeeri veti viime viikolla tukensa pääministeri Mario Montin teknokraattihallitukselta. Sen ansiosta kansainvälisten sijoittajien usko Italiaan on vuoden sisällä palannut. Yhä useampi tavallinen italialainen on kuitenkin kyllästynyt säästöihin ja saneerauksiin. Näille nurisijoille Montin kaatanut Berlusconi on sankari, ja heidän äänillään mediamiljardööri kuvittelee palaavansa valtaan.

Periaatteessa on oikein, että italialaiset saavat keväällä valita itselleen uuden hallituksen. Montin ministeristö oli hätäratkaisu. Italian pitää siirtyä ennemmin tai myöhemmin normaaliin kansanvaltaan, jossa enemmistön kannattama koalitio hallitsee. Se tulee nyt ennemmin.

Kaikki viittaa siihen, että Italian vaalikampanjassa tahtipuikkoa heiluttavat säästöjen ja rakenneuudistusten populistiset vastustajat. He leimaavat Italian talousahdingon muiden, ennen muuta Saksan syyksi. Äänestäjille luvataan kasvua ja työpaikkoja, joita EU:n komission, Euroopan keskuspankin (EKP) ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) vaatima kuristuslinja on rokottanut.

Berlusconi ei vaaleja voita, mutta hänen venkoilunsa vuoksi Italiaan muodostetaan todennäköisesti hallitus, joka ei joko pysty jatkamaan uudistuksia tai ei yksinkertaisesti halua tehdä niitä. Tässäkään ei ole nokan koputtamista. Kansan pitää saada sitä, mitä se haluaa.

Demokratia ei kuitenkaan ole pelkkää äänien saalistamista. Saalistuksessa valitun linjan mukaiset päätökset pitää tehdä ja näiden päätösten seurauksista pitää kantaa vastuu. Vaalien jälkeisessä Italiassa se voi tarkoittaa konkurssia, jos sijoittajat vetävät rahahanat kiinni ja EU:lta loppuvat panokset pitää saapasmaata pystyssä. Tämä kaikki pitäisi kertoa äänestäjille sekä ennen vaaleja että niiden jälkeen.

Myös Kreikassa ollaan luisumassa samaan tilanteeseen. On vain ajan kysymys, kun Antonio Samarasin hallituksen rivit hajoavat ja vasemmistopopulisti Alexis Tsipras pääsee hehkuttamaan vaalikampanjassa, miten Kreikan tulevaisuus on annettu EU:n, EKP:n ja IMF:n käsiin.

Kreikkalaisilla on täysi oikeus antaa tulevaisuutensa Tsiprasin käsiin. Armoitetundemagogin pitää kuitenkin kertoa seuraajilleen, mitä hänen tarjoamansa vaihtoehto tarkoittaa: Kreikan erittäin kivuliasta konkurssia - vielä kivualiaampaa kuin mihin maa on nykyisten tukijoiden hoivissa ajautumassa.

Samaa johdonmukaista linjaa olisi syytä noudattaa myös Suomessa.

Helsingin Sanomat kysyi Suomen puolueilta, miten ne suhtautuvat EU:n komission räätälöimiin ehdotuksiin euroalueen ja koko unionin uudistamisesta. Timo Soinin johtamat perussuomalaiset vastustivat kaikkea, mitä vastustaa saattoi.

Jos merkittävä osa suomalaisista seuraavissa vaaleissa kannattaa tätä linjaa, Soinin ja kumppaneiden pitää lähteä hallitukseen tekemään päätöksiä ja kantamaan vastuuta. Käytännössä se tarkoittaisi, että Suomi eristäytyisi ja joutuisi pärjäämään omillaan. Edellytykset maan kilpailukyvyn parantamiselle ja kestävien työpaikkojen luomiselle heikkenisivät oleellisesti, mutta euroalueen ja sen tuhlareiden pelastamisesta päästäisiin.

Setsuuria vahvempi selkäranka ei kuitenkaan ole Silvion, Alexisisin eikä Timon kaltaisten politiikan jonglöörien hyve. He käyvät voittamassa vaalit ja syyttävät muita siinä vaiheessa, kun reaalitodellisuus suihkuttaa jääkylmää vettä niskaan ja kaaos on täydellinen.

Voi olla, että tämä kaaos tarvitaan, jotta päästään todella rakentamaan parempaa euroaluetta. Ja kaaos voi tulla odotettua nopeammin, jos järki ei voita Italiassa.

Nykyinen Rooman valtakunta on liian iso pelastettavaksi - jopa valtionlainojen rajoittamattomia tukiostoja luvanneelle EKP:lle. Tämä kysymys hallitsee loppuviikon huippukokousta pitkän tähtäimen uudistusehdotusten kustannuksella.