Sihvonen: Leijonien pelaajapaletti saavutti aallonpohjan – "Monen kohdalle paksut punaiset rastit MM-kisanäkymiin liittyen"

Jääkiekkoilussa, kuten kaikissa joukkuepallopeleissä, ratkaiseva tekijä on se, millä tasolla joukkueen yksilöt suorittavat. Ensinnäkin se, mikä on yksilöiden absoluuttinen taso. Toiseksi se, miten yksilöt saavat itsestään parhaan suorituksen irti. Enkä nyt, kolmannessa kohdalla, lähde liikaa alleviivaamaan sitä, miten elintärkeässä osassa yksilöiden suorituksia ovat yhteen nivovat pelikirja ja joukkuehenki.

Leijonien suoritus jäi Ruotsin EHT-turnauksen osalta jollakin kummallisella tavalla piippuun. Ja nyt tarkoitan etenkin yksilöitä. Etenkään puolustajista kukaan ei saa puhtaita papereita. Jokainen heistä toikkaroi syöttöjensä ja pelitilannevalintojensa kanssa. Enemmän tai vähemmän, näyttävästi ja hyvin pelannutta Oliwer Kaskea myöten.

Saattoi olla, että Leijonien pelaajapaletin ylenmääräisen laaja pyörittäminen saavutti nyt lakipisteensä, tai paremminkin aallonpohjan. Pelaajien henkilökohtainen taitotaso riitti vain nippa nappa tämän kansainvälisen turnauksen pitimiksi.

Mietin myös valmentajien osuutta. Jostain erikoisesta, minulle tuntemattomasta syystä, Jukka Jalonen esikuntineen joko peluutti tai salli puolustajien typerehtiä turnauksen ensimmäisessä ottelussa Venäjää vastaan. Puolustajat kuskailivat kiekkoa, eivätkä he pysäyttäneet peliä silloin, kun peli olisi sitä kutsunut puoleensa.

Aavistelen, että ensimmäisen ottelun puolustajien edesottamuksista nousi joukkueen sisällä iso keskustelu, jota arvatenkin johti – ainakin taustalta – päävalmentaja Jalonen.

Seuraavissa peleissä Tshekkiä ja Ruotsia vastaan Leijonien pelitapa oli viilattu takaisin oikealle radalle, teoriassa. Myös käytännön toteutus oli kohtuullista, mutta vain kohtuullista. Emme saa koskaan tietää, johtuivatko puolustajien lukemattomat helpot virhesyötöt siitä, että ensimmäisen pelin toilailusta oli pakko päästä todella nopeassa tahdissa kiinni paremmin rytmitettyihin hyökkäyksiin. Aivan kuin homma olisi mennyt pelaajille selkärangan sijaan ajatuksen tasolle, mikä johtaa viipeisiin ja lopulta haksahteleviin syöttöihin.

Joko pakki syötti väärässä tahdissa tai parikymmentä senttiä sivuun lavasta, tai vastaanottava pelaaja sijoittui jotenkin kummallisesti väärin sivulle tai liian lähelle tai liian kauas tai luistimet näyttivät väärään suuntaan, milloin mitenkin.

Olen melko varma, ettei yksikään Jukka Jalosen maajoukkue ole koskaan viljellyt näin epätasalaatuista syöttöpeliä.

Ja sittenkin, kun melkeinpä pelaamisen kaikki taivaanmerkit olivat väärin, Leijonat sai kuin saikin Tshekkiä vastaan kasaan yhden vahvan avauserän. Ruotsia vastaan Leijonat loi hallintajaksoja ja sai sitä myöden kelvollisen suorituksen, jossa harhasyötöt kuitattiin joko vahvasti läsnä olleella puolustavalla viisikolla tai Veini Vehviläisen voittavilla torjunnoilla.

Sen verran olen vuosin varrella tutustunut lätkävalmentaja Jukka Jaloseen, että veikkaan hänen olevan melkoisen puhki Ruotsin turnauksen rupeaman jälkeen. Jahka hän huokaisee, ensimmäisen Venäjä-pelin pelisuunnitelma heitetään lopullisesti romukoppaan ja aika monen turnauksessa nyt pelanneen pelaajan yli vedetään paksut punaiset rastit, mitä tulee MM-kisanäkymiin.

Ja jonkunlainen tiukka palaveri lienee luvassa myös muulle valmennustiimille. Olen miettinyt paljon sitä, miksi Jalonen ei luottanut apuvalmentajavalinnassaan enää entiseen aseenkantajaansa Timo Lehkoseen. Ei silloin olisi pelattu mitenkään repiviin hyökkääjiin perustuvalla tavalla, eivätkä pakit olisi ajaneet kiekottomana vastaan turnaus turnaukselta pelitilanteita raa’asti häviten.