Suomi 1999. Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: M.A. Numminen ja Claes Olsson. Tuotanto: Claes Olsson (Kinoproduction Oy). Kuvaus: Pertti Mutanen ja Jyrki Arnikari. Äänitys: Tero Malmberg, Hannu Koski ja Johan Hake. Leikkaus: Lena Paersch. Kertoja: M.A. Numminen. Näyttelijät: Risto Kaskilahti: Maaret Limnell, Mika Raittila, Antti Toukkari, Vesa Toukkari, Markus Santakangas. Kesto: 75 min.
Unto Mononen (1930-68) oli yksi rakastetuimpia tangosäveltäjiämme, jonka vaiherikas ja traaginen elämä kietoutui musiikin ja laulujen luomiseen harvinaisen kiinteästi. Claes Olsson ja M.A. Numminen tarttuivat tämän elämän kimppuun kolmisen vuotta sitten, ja ahkeran tiedonhankintatyön tuloksena on elokuva, joka koostuu dokumenttimateriaalista, näytellyistä kohtauksista, haastatteluista ja Monosen laulujen esityksistä. Satumaa on lupsakka ja lämpöinen joskin kovin yllätyksetön kurkistus Someron kultapojan vaiheisiin.
Uutta ovat ennen julkaisemattomat valokuvat Untosta ja hänen orkesteristaan, sekä 8 mm kaitafilmipätkä, jolla Unto nähdään elävänä - tietysti kiskomassa kirkasta kurkkuun. Monosen entinen vaimo, työtoveri ja kriitikko Hilkka Vanamo, kertoo ensimmäistä kertaa julkisesti elämästään Unton rinnalla ja pitkäaikainen työtoveri, nyt 70-vuotias hanuristi Lasse Santakangas, Untosta ja tanssiorkesterin arjesta 50- ja 60-luvuilla. Kerrontaa elävöittävät dramatisoidut kohtaukset, joissa näyttelijät Risto Kaskilahti ja nuori ensikertalainen Maaret Limnell esittävät Untoa ja tämän suurta rakkautta Hilkkaa.
Punaisena lankana kulkee koko ajan Unto Monosen elämäntyö, hänen kokemustensa siirtyminen lauluiksi. Vuodelta 1962 olevan käänteentekijän Satumaan ohessa kuulemme mm. "Jos jätät minut", "Tähdet meren yllä" ja "Kangastus", joita esittävät elokuvassa nykyajan laulusolistit (mm. Reijo Taipale, Eino Grön, Matti Salminen ja Sanna Pietiäinen) nykyajan tanssipaikoissa. Hupaisin numero lienee M.A. Nummisen "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa", johon Mononen on tehnyt sävelen.
Satumaa valottaa Unto Monosta ihmisenä, muusikkona ja luovana taiteilijana, ja kertoo hänen elämänkaarensa uskollisesti - aina paperiseen sivumakuun asti. Esiin tulevat Unton isättömyys ja juurettomuus, kaipuu ja etsintä, suuren rakkauden täyttymys, kipeä ero ja todellisuuspako, ja varsinainen elokuvallinen näkemys antaa tilaa laimeahkolle dokumentoinnille. Paikoin elokuva kuitenkin tavoittaa sellaisen aidon ja lämpimän kosketuksen, joka nykymaailmasta tuntuu liian usein kadonneen. Ja ennen kaikkea kyseessä on arvokas kultturiteko, joka onnistuu näyttämään säveltäjän kasvot rehellisessä lähikuvassa.