Sahara

Kun helle käy voimille ja pää tuntuu paahteessa liian pehmeältä, on sopiva hetki seikkailla kesän koomisimman toimintapläjäyksen pariin. Sahara, bestselleristi Clive Cusslerin samannimiseen tiiliskiviromaaniin löyhästi perustuva action-uutuus, sopii aivonsa narikkaan unohtaneille kuin nenä päähän. Kriittisemmät katsojat älkööt vaivautuko.

Tosielämän kyyhkyläisten, Matthew McConaugheyn ja Penélope Cruzin tähdittämän Saharan juoni on käsittämättömyydessään aivan omaa luokkaansa. McConaughey on Cussler-sankari Dirk Pitt, joka yhdessä aisaparinsa Al Giordanon (Steve Zahn) kanssa jäljittää Amerikan sisällissodan aikaista tykkilaivaa. Dirk on vakuuttunut aluksen harhailleen afrikkalaista jokea pitkin aina Saharaan asti ja jääneen lopulta sille tielleen. Kun kaverusten yhteinen työpaikka, NUMA (National Underwater Marine Agency), lopettelee viimeisintä sukelluskeikkaa Lagosissa, Nigeriassa, päättää Dirk poiketa Maliin etsimään kadonnutta aavelaivaa. Miesten matkaseuraksi lyöttäytyy WHO:n viehko espanjalaistohtori Eva Rojas (Cruz), joka toivoo löytävänsä Malista salaperäisen ruttoepidemian lähteen. Lekurin sinnikäs missio ei viehätä paikallista despoottia, ja sotalordi Kazim (Lennie James) onkin valmis suojelemaan likaisia salaisuuksiaan hinnalla millä hyvänsä. Avukseen hän värvää kaksinaamaisen, lipevän ranskalaismiljonäärin (Lambert Wilson). Pian on söpö tohtori pinteessä ja vekkulit velikullat valmiita auttamaan.

Sahara on koko pökerryttävässä typeryydessäänkin paikoin ihan mukiinmenevää viihdettä. Disney-yhtiöiden pampun, Michael Eisnerin, pojan, Breck Eisnerin ohjaama Sahara on parhaimmillaan Indiana Jonesin ja James Bondin höpsö risteytys, joka ilahduttavasti painottuu enemmän vauhdikkaaseen seikkailullisuuteen kuin suoriin konflikteihin ja väkivaltaan. Aarteenetsinnässä se hakkaa taannoisen Nicolas Cage –filkan, heppoisen Kansallisaarteen (National Treasure, 2004) mennen tullen.

Ongelmilta elokuva ei hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta välty. Sahara kärsii epämääräisestä juonesta, ajoittaisesta tyhjäkäynnistä sekä värittömästä pääparista. Kiehtova aarteenetsintä-motiivi hukkuu alun jälkeen kokonaan pulpahtaakseen halpahintaisesti takaisin pinnalle vasta aivan viime hetkellä. Ensimmäistä toimintajaksoa saa odottaa luvattoman kauan, mistä johtuen elokuvan ensimmäinen reilu puolituntinen koostuu lähes kokonaan löysästä läpänheitosta. Kiitos aina erinomaisen Steve Zahnin, mielenkiinto ei pääse ihan tyystin lopahtamaan.

Suurin pulma piilee silti sankarissa itsessään. Testosteronitähden viittaa on Matthew McConaugheyn harteille sovitettu jo 1990-luvulta lähtien, mutta jokin miehessä aina vain mättää. Muskelit ovat kyllä komeat ja valkaistu pepsodent-hymy verraton, mutta karismaa mieheen ei ole silti saatu salilla pumpattua pihaustakaan. Jokin maitomaisuus ja muovisuus vetää mattoa äijän uskottavuuden alta, minkä ansiosta kokonaisuus on yhtä seksikäs kuin mallinukke. Paljon parempaan ei pysty pökkelö Penélope Cruz, jolla lienee jo ikävä Pedro Almodóvarin elokuvien värikkäämpiä haasteita. Yhdessä nämä kaksi kaunista ihmistä kärsivät parisuhdekemian puutteesta kuin Sahara kuivuudesta konsanaan.

Teksti: Outi Heiskanen

Kuva: Columbia TriStar Nordisk Film Distributions Oy