Ruususjuttu: Televisiointi olisi ollut tarpeen

Sen huomaa siitäkin, kun eri puheenvuorojen jälkeen oma arvio lopputuloksesta keikahtelee puolelta toiselle.

Toimittajan tehtävä ei tietysti ole ratkaista juttua, mutta parikymmentä vuotta oikeudenkäyntejä seuranneena jonkinlainen kanta aina syntyy - tosin harvassa jutussa tiedotusvälineet seuraavat oikeudenkäynnin kaikki istunnot. Mutta kuitenkin.

Mutta maanantaihin ja televisiointiin. Kolmen tunnin oikeudenkäynti oli tiivis ja itse asiassa jokainen KKO:n salissa esitetty lause oli silkkaa asiaa. Normaalia oikeudellista tyhjäkäyntiä ei esiintynyt.

Toisaalta maanantainen käsittely olisi antanut katsojille liian hyvän kuvan suomalaisen oikeudenkäynnin todellisuudesta.

Jutussa ei tullut ilmi mitään uutta - ei pitänytkään, eikä odotettukaan -, vaan kyse oli eri tahojen täysin ristiriitaisten näkökulmien perustelemisesta mielenkiintoisessa jutussa.

Sellainen se oikeasti on, koska molemmilla osapuolilla on hyvät perustelut oikeassa olemiseen ja voi hyvinkin olla, että suomalainen oikeusasiantuntemus ei riitä jutun ratkaisemiseen. KKO:ssa hävinnyt hakenee - toivottavasti - uutta mielipidettä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta ja se voi hyvinkin olla toinen kuin KKO:n, vaikka KKO päättäisi kummin tahansa.

Maanantaina näyttöä ei otettu vastaan, vaan kaikki pitivät vain reilun puolen tunnin loppupuheenvuoron ja saivat sen jälkeen kommentoida vielä muiden sanomisia. Debattia, kuten hyvässä oikeudenkäynnissä pitäisikin olla. 

Juuri sen takia televisiointi olisi sopinut. Tosin MTV3 ei edes kysynyt lupaa tähän, eikä tietääkseni mikään muukaan kanava. Harmi.

Tosin vielä suurempi harmi on se, että Helsingin käräjäoikeus (ainoa oikeus, joka ylipäätään on sallinut televisioinnin Halme- ja Jäätteenmäki-jutuissa) aikanaan rajoitti Irak-oikeudenkäynnin alkupuheenvuoroihin.

Jutussa syytettyjen Martti Mannisen ja Anneli Jäätteenmäen asianajajien Matti Wuoren ja Aarno Arvelan briljantit loppupuheenvuorot olisivat ansainneet tulla tallennetuiksi oikeushistoriaan.

Aikanaan nämä pari 2000-luvun alun televisiointia herättivät jostain syystä oikeuslaitoksen piirissä julmaa vastarintaa. Syytä en ole oikein koskaan ymmärtänyt. Mitä pelättävää siinä on? Kummassakaan jutussa televisiointi ei vaikuttanut lopputulokseen, vaan avoimuus ehkä toimi syytetyn eduksi, kun jutun käänteet käsiteltiin avoimesti.

Kiinnostusta oikeudenkäynneillä oli: Halmeen juttua seurasi MTV3:n silloisella "Maxilla" noin 40000 ihmistä ja Jäätteenmäki-oikeudenkäynti keräsi Ylellä ja MTV3:lla yhteensä puoli miljoonaa katsojaa.

Maanantaina KKO:n salissa oli reilun kymmenen toimittajan lisäksi suurin piirtein saman verran jutusta kiinnostunutta "kansalaista". Televisioinnissa tai nettistriimauksessa juttua olisivat päässeet seuraamaan vähintään kymmenet ehkä sadat tuhannet.

Nykyinen oikeudenkäynnin julkisuuslaki mahdollistaa televisioinnin, jos kaikki osapuolet siihen suostuvat.