USA 2007. Ohjaus: Stephen J. Anderson. Käsikirjoitus William Joycen kirjan pohjalta: John Bernstein. Musiikki: Danny Elfman. Tuotanto: Dorothy McKim. Kesto: 96 min. Levittäjä: Buena Vista.
Eräänä sateisena yönä vastasyntynyt vauva löytyy orpokodin oven edestä. 12 vuotta myöhemmin tuosta nyytistä on kasvanut pystytukkainen ja energinen tiedenörtti nimeltä Lewis (suomalaisessa versiossa Lauri), joka väsymättä uurastaa erilaisten keksintöjen parissa, useimmiten katastrofaalisin seurauksin. Vintiön ryöpsähtelevä mielikuvitus ei ole adoptiomarkkinoilla valttia. Hän ei tunnu löytävän paikkaansa maailmassa eikä saavan kannustusta keksinnöilleen.
Juonen kannalta ratkaiseva käänne on Lewisin kehittelemä muistiskanneri, jonka avulla hän pyrkii kaivamaan esiin hukkuneet muistot omasta äidistään ja ymmärtääkseen syyn siihen, miksi äiti hylkäsi hänet. Ennen kuin Lewis saa kaipaamiaan vastauksia, pirullinen hattumies varastaa keksinnön, joka saattaa vaarantaa tulevaisuuden. Apuun tulee Wilbur Robinson, poika tulevaisuudesta, jonka aikakoneella Lewis singahtaa maailmaan, jossa kaupunki leijuu, autot lentävät, rakennukset ovat huikean korkeita ja ihmiset matkustavat saippuakuplissa.
Nämä tulevaisuuden maisemat ovat kiehtovia vaikka eivät mitenkään kekseliäitä. Wilburin perheen jäsenet ovat uupumattomia keksijöitä ja kummallisuuden mestareita, joiden mottona on legendaarisen Walt Disneyn motto "Jatka eteenpäin". Mokat eivät maailmaa kaada, koskaan ei saa luovuttaa. Eikä siinä vaikuta olevan mitään ihmeellistä, että Robinsonin perheestä löytyy ihmiskanuuna, sammakkojen kuoroa harjoittava äiti ja kaksi kukkaruukussa asuvaa setää.
Elokuvan on tyyliltään sympaattisella tavalla hiukan vanhahtava, mutta silti siitä puuttuu vanhojen Disney-klassikkojen sentimentaalinen lämpö. Elokuvassa ei ole ironiaa eikä ensimmäisen Shrekin jälkeen lähes säännöksi vakiintunutta tapaa viitata toistuvasti pop-kulttuurin ilmiöihin. Myös selkeästi aikuiskatsojille kohdistetut vitsit puuttuvat. Mutta toiminta kiihtyy vähän väliä rasittavan hyperaktiiviseksi: maanisuus ei välttämättä ole viihdyttävää.
Aikasiirtymät ja aikamatkailuun liittyvät paradoksit jäävät lapsilta todennäköisesti ymmärtämättä. Juoneen on ahdettu liikaa aineksia, jotka eivät natisematta pysy kasassa. Kuten niin monissa animaatioissa, hyljeksitty saa viimein osakseen hyväksyntää ja arvostusta. Ja ilkeän hattupään pahuudelle löytyy helppo psykologinen selitys lapsuudesta. Miinusta tulee elokuvan kamalaista lauluista. On sääli, että 3D-animaation kehittelyn tuoreinta tulosta ei meillä voi nähdä kolmiulotteiset lasit silmillä.