Presidentti Niinistö puhuu omasta nuoruudestaan: "Ennen oli helpompi väistää kiusaamistilanteita"

Olette aikaisemminkin nostanut esiin kiusaamisen, siihen puuttumisen ja nuorten asiat. Miksi tämä aihepiiri on teille tärkeä?

Se on yksinkertaisesti sen vuoksi minulle tärkeää, että siinä Suomen tulevaisuutta ratkaistaan. Kaikki me olemme nuorisosta riippuvaisia, kaikki kansakunnat ja vähän me vanhemmat yksilötkin jossain vaiheessa aina.

Mistä idea kannustusryhmään lähti?

Sen isä on ainakin Suomessa Ben Furman, joka otti esille vähän toisenlaisen tavan suhtautua kiusaamiseen. Ei välttämättä etsittäisikään sitä syyllistä, vaan pyritään kannustamaan sitä, joka on kohteena. Ja se on ihan järkeenkäypää.

Miksi kannustaminen on tärkeää ja mitä sillä saadaan aikaan?

Sillä saadaan aikaan se, että se, jota kohdellaan kaltoin ei tunne olevansa yksin. Ja parhaassa tapauksessa ehkä jossain kouluyhteisössä voidaan saada aikaiseksi sekin, että nekin, jotka haluavat kiusata muita, huomaavatkin yhtäkkiä, että virta viekin muualle. He huomaavat, että tässä pitääkin lähteä enemmän sille kannustuspuolelle.

Onko meidän ajassamme nyt jotain sellaista, että pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota toisiin ihmisiin, ehkä heikompiin ja myös kannustamiseen?

Tässä on tietenkin tuo somen vaikutus. Se on valitettavasti selvästi myös kiusaamiskanava. Siitä päätellen voi ehkä arvata niitä kiusaamismahdollisuuksia. Etenkin sen kiusaamisen leviäminen laajemmalle on tänä päivänä mahdollisempaa. Siinä mielessä on kyllä syytä kiinnittää asiaan enemmänkin huomiota, mutta ei tässä mitään erityistä aaltoa minusta ole ollut. Ikävä tosiasia taitaa olla, että 100-vuotiaassa valtakunnassa on sata vuotta kiusattu enemmän tai vähemmän.

Uskotteko, että teidän nuoruutenne oli jotenkin helpompaa, kuin tämän päivän nuorten?

Minulla on jotenkin sellainen tunne, että silloin ennen oli ehkä helpompi väistää sellaiset tilanteet, joista ei tykännyt tai joista arveli, että joutuu vähän alttiiksi kiusaamiselle. Sen sijaan nykyisin esimerkiksi some ei anna paljon väistymisen sijaa, mutta se antaa sijaa koville hyökkäyksille, joskus kasvottomillekin hyökkäyksille.

Kaikki lähtee yksilöistä, myös kiusaaminen lähtee yksilöistä. Samoin yksilöstä lähtee sen ehkäiseminen ja asioihin puuttuminen. Kuinka paljon yksi ihminen voi tehdä?

Yksi ihminen voi saada hämmentävän paljon aikaiseksi paitsi toisen hyväksi, myös omaksi hyväkseen. Minä kysyin muutamalta nuorelta, että jos tänään tulisitte jeesanneeksi jotain kaveria, tuleeko illalla sellainen olo, että olipa hieno juttu, mitä minä tein. Elikkä vähän tyytyväisyyttä omaan itseenkin samalla.

Kun puhutaan suomalasista nuorista, monesti nostetaan esiin negatiivisia asioita. Syrjäytyminen on negatiivista, kiusaaminen on negatiivista, mutta mitä hyvää näette, kun katsotte suomalaisia nuoria?

Kyllä meillä nuori polvi aina edellisen polven ylittää. Se on selvä pääsääntö. Kun on näitä ikävämpiä ilmiöitä, niin jos nuori polvi vielä pystyy itse niitä kampittamaan, niin se ylittää kyllä moninkertaisesti meidät entiset. Ei tässä mitään suurta hätää ole.

Toisaalta sitten minulla on jäänyt aina mieleen se, kun aikanaan pääministeri Vanhanen sanoi, että ”me tarvitsemme lisää lapsia”. Ja sitten toisella puolella on se tieto, että noin 50 000 nuorta on jatkuvasti vuosikymmenten aikana suunnilleen vakiona pysynyt syrjässä. Jotenkin jätetty syrjään tai työnnetty syrjään tai syrjäytynyt. Ja se on aikamoinen paradoksi. Ja siinä pitäisi nyt osata auttaa itse itseään.

Meidän on usein helpompi sanoa ihmisille negatiivisia asioita tai olla sanomatta mitään kuin sanoa ihmisille hyviä, positiivisia asioita.

Kannattaisi ehkä jäädä miettimään, ennen kuin avaa suunsa, että miltä tämä, mitä minä nyt aion sanoa, mahtaa minusta itsestäni illalla tuntua? Ja minä luulen, että jos se paha sana sieltä tulee, illalla se voi kaduttaa. Jos tulee sanottua jotain hyvää, siitä voi saada hyvän mielen itselleen. Ero on aika iso.

Mitä toivotte, että kannustusryhmä saa aikaan?

Minä toivon, että syntyisi tällaisia tarinoita, joita nyt kerätään kannustamisesta. Toivon, että syntyisi mahdollisimman monta kannustavaa ryhmää. Niitä saisi syntyä mieluusti joka kouluun tai joka pienyhteisöön, jossa nuoria on. Tein vähän kokeellisen suorituksen: kysyin yhdeltä tytöltä, että kuka on se kaikkein ujoin poika tai oppilas, joka ei kehtaa tulla kuvaa pyytämään? Hän sitten löytyi jostain takapenkistä ja olikin hyvin reipas, kun pääsi kuvioihin mukaan.