Poliisi ei tunnista ongelmaansa

Ongelmat eivät niinkään liity kaduilla liikkuviin partioautoihin, vaan erityisesti järjestäytyneen rikollisuuden ja terrorismin tutkintaan. Molemmissa käytetään poikkeuksellisia tutkintakeinoja, mutta kansalaisen on käytännössä mahdotonta saada tietoja, miten ja millä perusteella poliisi niitä käyttää.

Tyypillisimpiä näistä poikkeuksellisista keinoista ovat puhelinkuuntelu, peitetoiminta ja valeosto. Anneli Auerin tapaus on edelleen ainoa, jossa krp:n tiedetään varmasti käyttäneen peitemiestä, vaikka sekin alun perin salattiin jopa puolustukselta.

Nykyinen ylisalaaminen johtaa siihen, että yhteiskunnassa ei tiedetä, mitä poliisi todella tekee. Syntyy epäilyksiä laittomasta toiminnasta tai ylilyönneistä. Kun sitten julkisuuteen putkahtaa Putin-tapaus tai kuin supon mies harrastaa autossa työaikana seksiä, nämä vain vahvistavat epäilyksiä.

Poliisi sanoo, että salaista toimintaa valvotaan. Mutta tämä valvonta on myös täysin salaista, mikä tarkoittaa, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä valvonnan todellisesta tasosta. Siitä on vain organisaation oma sana.

Poliisihallitus ei julkista omasta salaisten pakkokeinojen valvontaraportistaan kuin numerotietoja, jos niitäkään. Muutamissa tapauksissa, joissa poliisimiehet ovat olleet syytteessä keinojen väärinkäytöstä, oikeus on herkästi julistanut käsittelyn salaiseksi. Eduskunnan oikeusasiamies on määrännyt salassa pidettäväksi moitteensa salaisten pakkokeinojen väärinkäytöstä.

Järjestelmä siis peittää paitsi tavat tehdä työtä, myös poliisin väärinkäytökset. Poliisi ei saa yllyttää ketään rikokseen, mutta sitä on mahdoton valvoa, kun syytetyn puolustus ei edes tiedä onko poliisi ollut peiteoperaatiolla.

Julkisuuslain perusteella suojelupoliisin toiminnasta ei saa tietoa. Korkein hallinto-oikeus on aina lopulta päätynyt supon puolelle kiistoissa, kun supon mukaan on mahdollista, että kansallinen turvallisuus voi vaarantua. Näin suojelupoliisista saa vain sitä tietoa, jota se itse haluaa itsestään kertoa.

Poliisi kertoo, ettei se halua paljastaa tutkintamenetelmiään, jotta rikolliset eivät saisi tietoja niistä. Toisaalta samaan aikaan poliisi lähettää teknisiä tutkijoita oikeussaliin todistamaan vaikkapa siitä, miten dna saadaan imeytettyä seinästä tai kuinka kamerasta palautetaan jo poistettuja valokuvia.

Tiedot poliisin tutkintakeinoista ovat kulkeutuneet vuosikymmeniä vankiloiden kongeilla. Muurien sisällä totta kai vaihdetaan tietoja siitä miten – ja myös kenen takia - kukin jäi kiinni.

Salaamista perustellaan myös sillä pelolla, että rikolliset aiheuttaisivat peitemiehille hengenvaaran.

Otetaan tuore esimerkki ulkomailta, joka antaa vahvan päinvastaisen käsityksen. Amerikkalaiset poliisiorganisaatiot eivät ole aina avoimia, mutta tässä tapauksessa Yhdysvaltain huumevirasto DEA tiedotti huhtikuussa aseisiin ja kokaiiniin liittyvästä kansainvälisestä salakuljetuksesta. (Linkki: tiedote)

Terroristit kauppasivat eteläamerikkalaista kokaiinia Afrikan kautta saadakseen aseita Kolumbiaan. DEA sai väliin tietolähteitään, jotka esiintyvät eteläamerikkalaisina huumekauppiaina ja toimivat sissien ja afrikkalaisten välimiehiä.

Tiedotteen mukaan jutun epäillyt ovat maailman väkivaltaisempien ja raaimpien rikollisten joukkoon. Lienee totta.

Tiedotteessa DEA kertoo, miten juttu selvisi tietolähteiden, puhelinkuuntelun, videointien ja sähköpostitarkkailun avulla. Tiedotteessa kerrotaan yksityiskohtaisesti tapaamisista, joissa tietolähteet tapasivat niin huumekauppiaita kuin asekauppiaita. DEA kertoo kuinka rikolliset oli saatu huumeviraston kontrolloimaan laivaan ja se ajettu kansainvälisille vesille ja osa pidätyksistä tehty siellä.

Epäilemättä tietolähteinä käytettyjen välimiesten elämä on turvattu, kuten tällaiseen tutkintaan ulkomailla kuuluu.

Voi vain kuvitella, miten krp olisi tämän kokoluokan tutkinnasta kertonut - tai siis ollut kertomatta.

DEA:n tiedotteesta huokuu ammattitaitoinen ja myös itsevarma yksikkö, joka kykenee kertomaan toiminnastaan ja sen taustalla olevista seikoista ilman ylisalaamista.

Poliisin ei tietenkään pidä kertoa keskeneräisistä operaatioista, paljastaa tietolähteitä tai kertoa peitemiesten henkilöllisyyksiä. Mutta operaation jälkeen olisi syytä valottaa, millaisia keinoja tarvittiin ja miten niitä käytettiin. Jopa se, jos törmättiin ongelmiin.

Suomessa ongelma on poliisiorganisaation tavassa ajatella. Ylisalaaminen kertoo myös ammatillisesta epävarmuudesta. Poliisissa ei taideta ymmärtää, miten viranomaisten toiminta voi olla myös uhka yhteiskunnalle. Nykypoliisille ei pidä sallia sen havittelemaa ns. havaintorekisteriä, johon poliisi saisi tallettaa tietoja kenestä tahansa ilman mitään rikosepäilyä.

Tarkoitus ei saa pyhittää keinoja - eikä keinojen salaamista.

Poliisitoiminnassa on asioita, joita pitää salata. Siitä ei ole epäselvyyttä. Mutta salaisten pakkokeinojen käyttö voi olla hyväksyttävää vain, jos ne ovat riittävästi jälkikäteisessä julkisessa kontrollissa.

Poliisin sisällä pitäisi nyt rakentaa tapa ajatella kokonaan uudestaan. Miettiä, miten järjestäytynyttä rikollisuutta ja terrorismia voidaan tutkia avoimemmin – siten, että julkisuus nähdään positiiviseksi arvoksi.

Todennäköisesti näin ei kuitenkaan käy, koska tätä ongelmaa ei poliisin sisällä tunnusteta.

Seuraavaa skandaalia odotellessa.