Pariisin ilmastotaistelussa alkaa loppunäytös

Maapallon tulevaisuutta määrittävä sopimus rakentuu seuraavien kysymysten varaan. 

Miten tavoite määritellään?

Sopimukseen halutaan selkeä tavoite, jolla ilmaston lämpeneminen voitaisiin rajoittaa alle kahteen asteeseen. Maiden toistaiseksi lupaamat kansalliset toimet eivät tähän riitä, joten oleellista on luoda myös säännöt, joilla tavoitteita kiristetään tulevina vuosina. Selkeä pitkän aikavälin päästövähennystavoite olisi vahva viesti yksityiselle sektorille, joka tarvitsee ennustettavuutta investointipäätöksien pohjaksi. 

Miten sopimuksesta saadaan sitova?

EU haluaa sopimuksen, joka on oikeudellisesti sitova. Yhdysvallat ei suostu hyväksymään sitä, että kansalliset ilmastolupaukset ovat juridisesti sitovia kansainvälisellä tasolla, sillä tällöin sopimus pitäisi viedä maan senaatin hyväksyttäväksi. Presidentti Barack Obama kannattaa kuitenkin muilta osin sitovaa sopimusta.

Oikeudellinen sitovuus ei yksin takaa vahvaa sopimusta. Maita ei voi rangaista päästölupausten rikkomuksista kansainvälisessä oikeudessa. Esimerkiksi Kioton pöytäkirja oli oikeudellisesti sitova asiakirja, mutta sen ratifioinut Kanada ei täyttänyt tavoitteitaan ja vetäytyi lopulta sopimuksesta.

Neuvotteluissa tavoitellaan myös poliittista sitovuutta eli sitä, että laiminlyönneistä koituvat mainehaitat todennäköisesti vahvistavat sitoutumista. Ilmastonmuutoksen merkit ovat viime vuosina voimistuneet, ja yhä useampi maa haluaa aidosti päästä kansainväliseen sopimukseen. 

Miten lupauksia seurataan?

Ilman selkeitä raportointisääntöjä ja seurantaa maiden lupaukset jäävät sanahelinäksi. Maiden tulisi myös luvata kiristää toimiaan vuosien varrella. Sopimuksen on määrä tulla voimaan 2020, ja monet kansalliset tavoitteet on asetettu vuoteen 2030. Riskinä on, että maat jäädyttävät lupauksensa siihen asti. Talouksien kasvaessa ja teknologian kehittyessä päästövähennysten toteuttaminen tulee halvemmaksi.

EU ajaa yhteisiä raportointisääntöjä ja viiden vuoden välein tapahtuvaa väliarviointia, jossa toimia on kiristettävä tarpeen mukaan. Kiina ja Intia ovat jarruttaneet näitä aikeita. 

Kuka maksaa laskun?

Ilmastotoimien rahoitus liittyy neuvottelujen ytimessä olevaan kiistaan maiden välisestä vastuunjaosta. Kiina ja Intia pitävät tiukasti kiinni vanhasta kahtiajaosta, jossa ne määritellään kehitysmaiksi. Näin ollen mailla ei olisi teollisuusmaiden kaltaista velvoitetta rahoittaa köyhimpien maiden ilmastotoimia. Maat lupaavat osallistua rahoitustalkoisiin vain vapaaehtoispohjalta.

Teollisuusmaat ovat luvanneet nostaa vuotuiset tukitoimensa reiluun 90 miljardiin euroon 2020 mennessä. Lupaus sisältää julkisen rahan lisäksi yksityisen sektorin tukea. Intia on syyttänyt teollisuusmaita siitä, että ne eivät tarjoa uutta rahaa vaan osa tuesta on tullut esimerkiksi kehitysapuvaroista.

Uudessa sopimuksessa pitäisi sopia toimista, joilla jatkorahoitus turvattaisiin. EU ja Yhdysvallat vaativat tätä varten rahoituspohjan laajentamista.