Palkitun äidin ihmeellinen elämä: Sirkka-Liisa kestitsi valtiovieraita "Kittilän ruhtinaan" kotitilalla – mies kuoli traagisesti

Taide jäi neljän lapsen yksinhuoltajaäidin elämään kuitenkin niin vahvasti, että ura gallerioissa jatkuu yhä.

Äitienpäivänä Sirkka-Liisan poikkeuksellista elämää ja kasvatustyötä kunnioitetaan presidentti Niinistön myöntämällä Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 1. luokan mitalilla.

– Olen sitä mieltä, että äidit tekevät juuri sen, minkä ne kullakin hetkellä katsovat parhaaksi ja sopivaksi. Siksi en ole koskaan ajatellut tämmöistä palkintoa, Sirkka-Liisa vastaa Hirvensalmen mökiltään.

Ikävalkon perhe oli viettämässä kesälomaa Kangasniemen mökillään. Ajatuksissa pyöri myös muuttourakka Helsingin Laajasalosta Espoon Niittykumpuun. Yksi veneretki suisti kuitenkin elämän raiteiltaan.

– Mieheni kuolinsyy on hukkuminen, joka ei ole se syy, tai on, jos veteen työnnetään. Ihan kaikki merkit viittaa siihen, ettei kyseessä ollut mikään normaali veneestä putoaminen tai hukkuminen. Tai mitään, mitä mulle selitettiin. Nuorin lapsi oli 5-vuotias, ja vanhin oli 14. Siinä oli pikkuisen miettimistä, mitä alkaa tehdä, Sirkka-Liisa kertoo.

Tapahtuneesta ei koskaan tuomittu ketään. Paikallisista viranomaisista ei ollut tueksi, pikemminkin päinvastoin.

– Valitimme päätöksestä oikeusasiamiehelle, mutta ei sieltä tullut mitään. Kangasniemellä esimerkiksi nimismies sanoi, että mitäs tulee tänne vieraalle paikkakunnalle kuolemaan.

Kahden vuoden taistelun jälkeen Sirkka-Liisan voimat hakea oikeutta tapahtuneelle ehtyivät. Oli keskityttävä lapsiin.

– Otin hoitolapsia kotiini, sai olla kotona omien kanssa. Neljä omaa ja pari muuta.

Särestön emäntä

Sirkka-Liisa on asunut lähes koko elämänsä pääkaupunkiseudulla, mutta työuran merkittävimmät vuodet hän vietti kaukana paikassa, jonne ei ollut edes tietä perille asti. 1980-luvun alusta alkoi 18 vuoden seikkailu Kittilässä lappilaistaiteilija Reidar Särestöniemen kotitilalla.

Ikävalko oli käynyt miehensä kanssa Särestöniemen näyttelyissä 1960-luvulla - ”eikä tykännyt yhtään”. Uteliaisuus erikoislaatuisen taiteilijan työhön piti hänet Särestön monitoiminaisena 18 vuotta.

– Sehän tässä onkin aika koomista, Sirkka-Liisa naurahtaa.

– Oltiin käyty sisareni kanssa vuosia vaeltamassa Ylläksellä. Syksyllä 1979 tapasin siellä Reidarin veljen Antun, joka pyysi minua Särestöön. Pelkäsin, mutta olin kauhean kiinnostunut. Sitten meitä oli kaksi bussillista menossa. Ei ollut tietä, Anttu kuljetti veneellä Ounasjoen yli. Siellä Anttu sanoi, että ”tuu sie tänne, jää tänne Särestöön. Jumala sinnuu rankaisee, jos et jää”. Aattelin, että aijaa, se on uskovainenkin, en varmasti jää minnekään. Enkä aluksi jäänytkään, Sirkka-Liisa muistelee.

Mutta uteliaisuus "Kittilän ruhtinaan" töistä vei voiton jo seuraavana uutenavuonna.

– Sain joulun ja uudenvuoden välissä Antun syksyllä lähettämän postikortin, jossa osoitteena oli vain Espoo. Siinä luki, että ota sukset ja siepakat (poronkarvakengät) mukaan ja tuu sie tänne Lappiin. Ihmettelin, että mitkä ihmeen siepakat, kyllä mä nyt tiedän, mitkä ne ovat. Mietin ja puhuin lasteni kanssa, että mitä jos menisin käymään. Kiinnosti tietenkin sen puolesta, että Reidar oli silloin jo nimi.

18 vuotta Sirkka-Liisa vietti Särestössä helmikuun alusta huhtikuun loppuun ja ruska-aikana elo-syyskuussa, välillä kesälläkin, jolloin yötön yö teki turistien opastamisesta erityistä.

– Puolen yön jälkeen lähdettiin vielä saunasta opaskierroksille, kun ei tajuttu, että täällä pitäisi vähän nukkuakin.

Pässi sulki presidentin vaimon vessaan

Kun huolehtii suomalaisittainkin eksoottisenkin kulttuurikohteen kahvilasta, näyttelyistä, konserteista ja valtio- sekä taiteilijavierailuista, mitä oudompia tarinoita on useita.

– Anttu yritti tarjota tekemäänsä viiniä Unkarin presidenttiparille. Nimismies tuli aamulla ihan kännissä samana aamuna sanomaan, että ei sitä Antun viiniä saa tarjota heille, tai sitten hänen pitää välttämättä ensin maistaa, ettei sitä ole myrkytetty tai mitään.

Samaisella vierailulla presidentin vaimoa piinasi pässi.

– Pässi oli opetettu, härnätty, että se tuli köyden päästä puskemaan aina mihin se ylettyi. Presidentin vaimo oli pyytänyt päästä ulkovessaan, ja kun menimme sisään, niin siihenhän ovelle se pässi sitten ylsi, emmekä päässeet ulos.

Parasta valtiovierailuissa oli se, ettei hienoimpienkaan vieraiden kohdalla tarvinnut pokkuroida.

– Kun Egyptin prinsessa seurueineen tulee metsän keskelle Särestöön, eivät ne odotakaan mitään ihme palvelua, viinin kaatamista oikealta puolelta tai että osaisimme käyttäytyä.

Välillä Reidar ja Anttu huvittivat itseään ja toisiaan viilaamalla turisteja huolella linssiin.

– Joku turisti kysyi matkalla Antun talolle, että oliko paljon lunta talvella. Anttu kaatoi syksyllä jäniksille pitkiä haapoja ja keväällä nosti ne sitten taloa vasten pystyyn. Anttu sanoi vakavalla naamalla, että kyllä oli ihan hirveästi, katso nyt, kun jäniksetkin ovat päässeet tuonne katonharjan yli syömään haavat paljaaksi. Kaikki vain ihmettelee, että kylläpäs. Latvaan asti oli kuoret kaluttu.

Sokean tyttärenpojan tuki ja turva

Sirkka-Liisan poikkeuksellinen elämä sai käänteen vielä isovanhempana, kun hänen tyttärenpoikansa syntyi sokeana. Särestö jäi taakse pysyvästi.

– Tyttäreni on ollut yksinhuoltaja alusta asti, se on ollut itsestään selvää, että mä olen siinä (kasvatuksessa) mukana, oikeastaan täytyy sanoa, että mä olen saanut olla mukana. Se on niin erilainen maailma, että jokaisen ihmisen pitäisi kerran elämässään käydä tuollainen läpi. Olen ollut siinä mukana niin paljon kuin pystynyt ja onneksi olen vielä pystynyt.

Sirkka-Liisa tekee kaikkensa, jotta Henri, 16, voisi nauttia elämästä, vaikka yksi tärkeimmistä aisteista uupuukin.

– Henri oli varmaan vuoden vanha, kun oli tämmöinen sopeutumisvalmennuskurssi, Näkövammaisten keskusliitossa. Olin matkalla töihin raitiovaunussa ja aloin miettiä, mitä mä oikein teen. Miks mä en ole siellä missä ne lapset on? Se on ihan eri maailma, kaikki pitää lähteä ihan alusta. Näkövammaisten koulussakin opetellaan laskemista ja lukemista mutta pääasiassa yksin elämisen ja pärjäämisen taitoja.

– Eihän sokea lapsi voi tietää edes mittasuhteista mitään. Jos sanon, että auto tulee, ja lapsella on ollut pikkuauto kädessä. Kyllä se toinen auto on vähän isompi. Kun hän aamulla herää kysyen, onko nyt yö vai päivä tai ilta tai aamu, ei se tunnu kovin hyvältä, kun hän ei ole koskaan nähnyt mitään, Sirkka-Liisa jatkaa.

Kasikymppinen galleristi

Konttoritöistä voi jäädä eläkkeelle, mutta taide kulkee mukana loppuun asti. Palattuaan etelään Sirkka-Liisa on työskennellyt ja työskentelee yhä Punavuoressa Galleria Dixissä.

– Galleriat eivät välttämättä yhdellä ihmisellä pärjää, kun on vaan maanantait, jotka ovat suljettuja, ja silloinkin tehdään taustatyötä. Meidänkin galleriassa Tuule Mäkinen, hänellä on perhe kotona, on se vähän liian rankkaa yksin hoitaa. Olen vähentänyt nyt, kun on tämmöiset ajat, koska se tulee edullisemmaksi galleristille, oon ollut joka toinen viikonloppu ja keskiviikot noin pääasiassa, että saa sitten vähän vapaata.

Päiväkotilaiset sateesta galleriaan

Nuorten taidekasvatus oli Sirkka-Liisalla sydäntä lähellä jo Särestössä. Dixissä ovet ovat joustavasti avoinna päiväkotiryhmille, mutta kävijöitä on harmittavan vähän.

– Särestössä meillä oli 5-6 päivän taidekursseja neljänä vuonna, siellä oli toistakymmentä lasta kerrallaan. Dixissä olen useana vuonna yrittänyt houkutella lähialueen päiväkoteja. Perustellaan, että lapset sotkee, koskee tauluihin ja vierailu sekoittaa ruoka-ajan. Yhdestä päiväkodista on käyty kahdesti. Lapset olivat kyllä ihania kun ne istuivat siinä lattialla ja juo mehua ja syö piparia ja kommentoi tauluja. Siitä sen pitäisi lähteä, että lapsia viedään näyttelyihin, kun ne kuitenkin on melkein kaikki kiinnostuneita.

– Jos ensikosketus on teininä, se on mielestäni liian myöhäistä, ne jotka on sellaisesta kodista, joissa on muutenkin tavalla tai toisella kulttuuria, niin ne nyt teini-iässäkin vielä käy, mutta tämmöiset lapsetkin, kun ne yrittävät keksiä niille päiväkodeissakin jotain tekemistä, aamulla ennen ruokailua ollaan ulkona sateellakin, niin tulkaa mieluummin gallerioihin, kun se on ilmaista vielä. Sieltä voi saada kipinän koko touhuun.

Vaikka heti ei taiteesta tykkäisikään, lapsena saatu kipinä voi kantaa pitkälle, ja vaikeaakin taidetta voi oppia arvostamaan ajan kanssa.

Kunkku, jota en kumartanut

– Itse opin suuresti arvostamaan Reidarin taidetta sen jälkeen, kun menin sinne itse ja näin, mitä kaikkea oli. Kyllä, opin.

Särestöniemi ehti itse kuolla jo vuonna 1981. Henkilökemiat eivät toimineet, mutta syitä oli myös olosuhteissa.

– Hän oli tottunut olemaan kunkku siellä mäellä, kaikkihan häntä siellä palvoi, kotiväki ja kaikki. Mulla ei ollut mitään syytä kumarrella.

– Kun tietää Reidarin suuntautumisenkin (homoseksuaali), niin kyllä on vaikea elää paikassa, joka on mielestäni Suomen ahdasmielisimpiä. Se jo toi hänelle sellaista rehvastelun makua, että tässä me näytetään, ei hän ollut sellainen ollenkaan varsinaisesti luonteeltaan. Niin hirveän paljon puhuttiin lehdissä ihan selvää roskaa koko hommasta. Sitten kun yritettiin oikaista Antun kanssa, niin mitään ei koskaan oikaistu.

Kyllä tällaisesta elämästä jo mitalin myöntää. Ja Sirkka-Liisa on kunniasta syystäkin ylpeä.

– Kaikki neljä lastani olivat olleet sitä mieltä myös, että olen ansainnut tämän mitalin. Siitä mä olen kyllä lähes vielä ylpeämpi.