Päihdeäidin raskas taistelu: "Kolarin jälkeen lapseni vietiin"

Toimittajan on tarkastettava tieto kahteen kertaan, sillä perinteinen käsitys narkomaaneista karisee Satua katsellessa ja kuunnellessa.

– Viinasta en ole varsinaisesti koskaan välittänyt, mutta huumeet ovat kuuluneet elämään nuoresta saakka. Raskausaikana en ole käyttänyt ja kaikki meni hyvin siihen saakka, kun lapset otettiin huostaan kaksi ja puoli vuotta sitten, kertoo Satu.

Tarina ei ole tyypillinen narkomaanin tarina. Satu ja miehensä olivat töissä, heillä oli oma talo ja kaksi leikki-ikäistä lasta.

– Elämä oli rauhallista, lapsista huolehdittiin, mitä nyt välillä pilveä pössyteltiin, kuvailee Satu.

Se elämä päättyi, kun poliisi löysi kannabisviljelmän perheen kotoa. Lastensuojelu tuli mukaan kuvioon. Sitten eräänä päivänä:

– Ajettiin kolari ja mulla oli amfetamiinia veressä. Lapset haettiin päiväkodista ja sillä tiellä he ovat edelleen, kertoo Satu.

Huostaanotosta alkoi alamäki

Satu menetti elämänhalunsa, repsahti toden teolla, pari kuukautta kului kuin unessa. Sitten hän sai voimia ja teki päätöksen: hän tekee mitä vain saadakseen lapsensa takaisin. Satu otti yhteyttä sosiaaliviranomaisiin ja halusi tietää, mitä hänen pitää tehdä.

– Olin jo käynyt huumeseulassa säännöllisesti ja saanut puhtaita tuloksia, mutta se ei riittänyt. Viranomaiset halusivat minut laitoshoitoon.

– Olin viisi viikkoa juoppojen kanssa katkolla Järvenpään sosiaalisairaalassa yhdessä mieheni kanssa. Kun sieltä päästiin, vedettiin kännit ja se oli siinä. Repsahdus kertoi viranomaisille, että emme ole sitoutuneet hoitoon, kertoo Satu.

Lapset olivat ja pysyivät sijaisperheessä, ja kaikki oli aloitettava alusta. Satu jatkoi huumeseuloissa ja pissakokeissa käyntiä oma-aloitteisesti voidakseen todistaa olevansa kuivilla. Pariskunta pysyi kuivilla, suri tyhjäksi jäänyttä kotiaan ja päätti hankkia lapsen.

– En käyttänyt mitään aineita, en edes polttanut raskausaikana ja kaikki meni hyvin, kunnes... Kerran yksi huumeseula näytti positiivista.

– Tuli puhelinsoitto, jossa viranomaiset kertoivat, että vauva tullaan hakemaan saman tien. Myöhemmin seulan positiivinen tulos vahvistui negatiiviseksi, mutta silloin menin paniikkiin. Vedin haalarit vauvan päälle ja lähdin karkuun, muistelee Satu.

Täydellisyyden tavoittelua

Seuraavana päivänä Satu otti yhteyttä sosiaaliviranomaisiin. Hän sai vielä mahdollisuuden. Se oli: mennä päihdeäitien ensikotiin vauvan kanssa ja todistaa valvotuissa oloissa pystyvänsä pysymään irti huumeista.

– Tämä vapaaehtoisuus tarkoittaa sitä, että jos en olisi lähtenyt, olisi ehkä tehty kiireellinen sijoitus.

Pari kuukautta on nyt mennyt mallikelpoisesti hoitoyksikössä. Tosin - normaalista elämästä ei ole tietoakaan.

– Tuntuu että pitää yrittää olla täydellinen. Kun yritän opettaa vauvaa nukkumaan pinnasängyssä, vauva tietenkin itkee välillä - silloin tullaan katsomaan ja kuulen, kuinka myöhemmin hoitajien huoneessa kynät rapisevat, kuvailee Satu.

Suru oli vahvasti läsnä joulun aikaan.

– On kauheaa, kun perhe rikotaan. Joulun pojat olivat mummolassa ja vaikka täällä on mukava henkilökunta, tuntui että olen ihan yksin ja rikki, sanoo Satu.

Iloinen hän on siitä, että kohta kouluun menevillä lapsilla on hyvä sijaisperhe.

– Välillä jo mietin, onko oikein repiä heitä enää takaisin kotiin, kun heille on jo syntynyt uusi arki sijaisperheessä. Olen päättänyt ajatella tässä asiassa lasten parasta ja myös kuunnella lapsia, sanoo Satu.

Sitten hän tomeroituu: ykköstavoite on edelleen saada perhe kokoon ja palata omaan kotitaloon. Kesän korvalla se saattaa olla mahdollista, jos kaikki menee hyvin siihen saakka.

– Haluaisin päästä kotiin viettämään tavallista arkea lasten kanssa. Rakastaa ja tulla rakastetuksi, siinä on haaveeni, sanoo Satu.

Päihdeäitien pakkohoitoon hänellä on kaksijakoinen suhtautuminen.

– Siinä on puolensa. Olen sitä mieltä, että lasta pitää suojella ja antaa lapselle ja äidille mahdollisuus. Alkoholi raskausaikana on suuri vammauttaja lapselle, tietää Satu.