Kun Marja-Leenan puoliso sai aivohalvauksen, omaishoitajaksi ryhtynyt vaimo ei osannut vielä aavistaa edessä odottavia haasteita. Neljä vuotta myöhemmin Marja-Leenalla todettiin syöpä.
Vuoden 2003 tapahtumat ovat piirtyneet vahvasti Marja-Leenan mieleen. Hän löysi puolisonsa kotoa oudon näköisenä, toinen käsi velttona olkapäästä roikkuen.
Marja-Leena sai suostuteltua uppiniskaisen miehen lääkäriin. Diagnoosi kaatui rytinällä niskaan.
− Mieheni oli saanut aivohalvauksen, Marja-Leena kertaa järkytyksen hetkiä.
Lasse jäi sairaalaan kahdeksi kuukaudeksi. Kun hän vihdoin palasi kotiin, totuus tapahtuneesta valkeni Marja-Leenalle konkreettisesti.
− Yksi kolmasosa vasemman puolen aivoista oli mennyt kuolioon. Hänen lähimuistinsa oli kadonnut, eikä puhe ei luistanut. Oikean käden toimintakyky oli lähes kadonnut. Lisäksi oikea jalka ei tahtonut kestää painoa, Marja-Leena kuvaa.
Lasse pääsi jouluksi kotiin, mutta joutui palaamaan sairaalaan heti tammikuussa. Vasemmanpuoleinen kaulavaltimo leikattiin auki.
"Kaikki jäi vastuulleni"
Kaksikko oli ollut naimisissa yli 40 vuotta. He olivat aiemmin toimineet kolme vuotta omaishoitajina Marja-Leenan vanhemmille. Yhtäkkiä visiot mukavista vanhuuspäivistä muuttuivat täysin.
− Lasse oli elänyt aktiivista elämää, kunnes kaikki seisahtui. Hän turhautui ja alkoi saada aggressiokohtauksia. Kaikki kohdistui minuun. En ymmärtänyt hänen mielestään mistään mitään.
Marja-Leena koki jääneensä sairaalan taholta yksin. Hänen oli ryhdyttävä ottamaan itse selvää kuntoutusmahdollisuuksista sekä omaishoitajille suunnatuista tuista, joiden saaminen takkusi vuoden ajan.
Puoliso vaati jatkuvaa avustusta. Siinä sivussa myös omakotitalon raskaat työt jäivät Marja-Leenan niskoille.
− Se oli hirveää. Itkin kahden ensimmäisen vuoden ajan joka ikinen päivä. Mietin, että tällaistako loppuvanhuuteni tulee olemaan, Marja-Leena kuvaa riipaisevasti.